Elämän ja kuoleman äärellä

Viikon sisällä viikatemies on käynyt jollain lailla lähellä kaksi kertaa. Ensin hän pysähtyi naapuriin ja vei mukanaan mukavan naapurinrouvan pitkäaikaisen miesystävän. Molemmat olivat keski-ikäisiä leski-ihmisiä, jotka olivat olleet yhdessä jo 15 vuotta asuen koko ajan eri osoitteissa. Juuri ennen miehen kuolemaa he olivat viikon lomalla pohjoisessa, jona aikana tyhjensin naapurintädin postilaatikkoa ja kolasin pihaa lumipyryn jäljiltä. He palasivat takaisin myöhään eräänä iltana, ja seuraavana aamuna ruumisauto kävi hakemassa miehen pois. En tiedä mitä tapahtui, mutta naisen tytär haki seuraavana päivänä äitinsä postit ja kertoi miehen kohtalosta. Seuraavat päivät tapahtunut pyöri mielessä lähes koko ajan. Mitä tapahtui? Löysikö täti miehensä aamulla kuolleena jos edes ambulanssia ei ehditty soittaa? En voi edes kuvitella, miltä naapurintädistä nyt tuntuu, enkä todellakaan haluaisi kokea samaa. En ole vielä itse naapuriin törmännyt tapahtuneen jälkeen enkä oikein tiedä mitä minun pitäisi sitten sanoa.

Uudemman kerran viikatemies kolahdutti tänään, kun luin blogistaniassa Prinsessa Paskavarpaan kohtalosta. Hänen bloginsa ei koskaan päätynyt säännölliselle lukulistalleni, mutta olin vieraillut siellä useaan otteeseen hänen kommentoituaa esimerkiksi muita lukemiani blogeja. Tottakai tiedän, että naisia kuolee synnytykseen tai synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, mutta eihän se koskaan voi käydä itselle tai kenellekään tutulle. Tapahtunut muistuttikin minua siitä että mitä tahansa voi tapahtua kenelle vain koska tahansa. En voinut olla itkemättä Prinsessan kuoleman johdosta vaikka en edes kyseistä henkilöä tuntenut.

Olenkin jo aiemmin miettinyt, että mitä jos joku henkisesti läheinen mutta fyysisesti kaukainen ihminen menehtyisi yllättäen? Kuulisinko asiasta koskaan vai jäisinkö loppuelämäkseni miettimään mitä kyseiselle henkilölle on tapahtunut? Minulla on esimerkiksi pari muunmaalaista ystävää, jotka olen tuntenut vuosikausia mutta joiden kohtalosta kuulisin tuskin koskaan sillä meillä ei ole yhtään yhteistä ystävääkään.

Viikatemiestä ei tietenkään haluaisi omalle kohdalle, sillä jo se tuntuu tarpeeksi tuskaiselta kun hän käy lähistöllä. Pakko kuitenkin muistaa, että mitä vain voi tapahtua. Onnettomuus, sairaus, luonnonmullistus. Joskus salamakin iskee ihmistä päähän tai jääpuikko tipahtaa katolta niskaan. Pitäisikin yrittää elää tässä päivässä ja iloita kaikista mahdollisista iloitsemisen arvoisista asioista eikä velloa negatiivisuuden keskellä ja odottaa huomista, kesää tai ensi vuotta. Eläkää ja iloitkaa niin kauan kuin se on mahdollista!