keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joulukuulumisia

Joulusta selvitty hengissä. Vietimme pyhät anopin luona, missä oli pääasiassa todella mukavaa taas kerran. Miehen sukulaiset ovat kaikki todella mukavia ihmisiä, mutta yksi huono puoli heissä on. Itse olen kasvanut perheessä, jossa on tarkat aikataulut eikä mistään olla myöhässä. Miehen perheessä puolestaan saatetaan tehdä lähtöä minne tahansa vaikka kuinka kauan eikä ruoka ole koskaan valmista silloin kun on alun perin tarkoitettu.

Jouluaattona menimme anopin luo ennen aamuyhtätoista. Siellä kuulemma syödään joulupuuro aina hyvissä ajoin aattoaamuna. Joopa joo. Tämä oli toinen joulu anopin luona (juhlimme vuorojouluin minun ja miehen vanhempien luona) eikä se viimeksikään tainnut niin mennä. Tällä kertaa puurosta ei ollut tietoakaan tuolloin yhdentoista maissa. Anoppi oli vasta sitä aloittelemassa, mutta koska hän hössötti kaikkea mahdollista siinä samalla, hän sai poltettua riisit pohjaan ja kiehutettua maidon kattilan reunojen yli. Onneksi riisiä oli vielä jäljellä, eikä maitokaan ollut lopussa, eli saimme joulupuuroa syödäksemme, tosin vasta yhden aikaan iltapäivällä.

Päivällisen ajankohdaksi oli puhuttu kello neljää iltapäivällä, mutta koska aloitimme syömään joulupuuroa vasta yhdeltä ja sen jälkeen piti saunoakin, oli selvää ettei neljältä vielä pääsisi syömään. Emme kuitenkaan olleet kovin paljon myöhässä aikataulusta vaan pääsimme jouluaterialle viiden maissa. Iso-A ei kaiken hössötyksen keskellä nukkunut kuin puoli tuntia, joten hän oli ruokailun jälkeen jo aika väsynyt. Meidän piti kuitenkin  odotella miehen siskoa perheineen, sillä he olivat tulossa myös anopin luokse ennen joulupukin saapumista. Puoli seitsemältä anoppi soitteli ja kyseli ovatko he kohta tulossa, mutta käly ei ollut perheineen päässyt vielä edes joulupöytään sillä kinkku oli vielä uunissa. Tämä herätti hämmästystä jopa muussa miehen perheessä, vaikka he ovatkin tottuneet siihen että tämä sisko on kaikkein aikaansaamattomin koko suvussa.

En tiedä, mitä miehen sisko perheineen loppujen lopuksi söi joulupäivälliseksi, mutta he kuitenkin saapuivat paikalle puoli kahdeksan aikaan ja joulupukki sai tulla kyläilemään. Lahjat saatiin jaettua ja lapsetkin ehtivät hetken niillä leikkiä ennen kuin Iso-A kävi nukkumaan. Itse sain mieheltä lahjaksi vohveliraudan, eli taisi ottaa onkeensa keskustelustamme jossa sitä toivoin.

Pikku-a sai joulun aikana tutustua uusiin makuihin, eli kananmunaan sormiruokana ja kasvis-lihasoseeseen ihan lusikalla. Lasten 6kk ikäiseltä serkulta jäi nimittäin puoli purkkia sosetta syömättä, ja tarjosin sitä sitten pikku-a:lle ihan kokeilumielessä. Yllätyksekseni vauvani söi puolikkaasta purkillisesta lähes puolet, tosin kovasti temppuillen. Eli aina kun lusikka lähestyi suuta, kieli työntyi ulos. Onneksi pää pysyi sen verran aloillaan, että sain ujutettua ruokaa kielen takaosaan jolloin sitä taisi päätyä jopa vatsaankin saakka. Tällä viikolla on lisäksi maisteltu kaurapuuroa, mutta se ei vielä oikein uponnut. Ehkä se olisi kelvannut paremmin, jos olisin tehnyt siitä tarpeeksi paksua sormin syötäväksi, mutta koska kunnon ruokailualusta vielä puuttuu niin tarjosin sitä vain lusikalla.

Iso-A pääsi myöskin herkkujen makuun, hän sai nimittäin syödä jonkin verran suklaata. Tuota allekirjoittaneen lempiherkkua ei hänelle ole kovinkaan paljon tähän saakka vielä annettu, mutta on selvää että hän on jo kohdussa saanut tutustua siihen. Eikös sitä niin sanotakin, että ne ruoat, joita äiti on raskausaikana syönyt, ovat lapsenkin suosikkeja...

perjantai 23. joulukuuta 2011

Se onnistui sittenkin!


Kokeilin eilen taikataikinaa uudemman kerran, ja tällä kertaa homma onnistui melkein kokonaan. Sain kyllä molempien tyttöjen kädenjäljet kahteen taikinalevyyn, mutta toinen paisui uunissa niin paljon, että pikku-a:n kädenjälki katosi täysin. Tänään siis vuorossa yritys numero 3.
Kuvassa näkyy se onnistunut kappale, johon maalasin punaisella kädenjäljet, vuosiluvun ja tyttöjen nimet (piilotettu). Tämä meneekin huomenna anopille ja appiukolle. Tänään tehtävä ( ja toivon mukaan onnistuva) kappale viedään sitten omille vanhemmilleni kun menemme sinne uudenvuoden viettoon. Nyt vain ärsyttää se, että tuhlasin yhteensä yli 30 euroa niihin kipsitarvikkeisiin ja kehyksiin. Kipsi nyt ei kallista ollut, mutta ne kehykset kylläkin...


torstai 22. joulukuuta 2011

Jos ei ole käsityöihminen, ei ole käsityöihminen

Olen tiennyt sen aina. Minua ei ole kädentaidoilla pilattu. Peruskoulussa tein esimerkiksi housut, joiden etumus oli samanlainen kuin takamus ja puseron, jonka hihat olivat liian lyhyet (eikä 3/4 ollut vielä muotia) enkä loistanut teknisten töiden puolellakaan. Kuvaamataidossakaan en päässyt muiden kouluaineiden yseihin tai kymppeihin, vaan sain tyytyä seiskaan ja kasiin todistuksissa.
Koulun jälkeen vannoinkin, että minähän en tee käsitöitä enää koskaan, saati sitten yritä piirtää tai maalata yhtään mitään. Jostain syystä lasten saamisen jälkeen minuun on kuitenkin iskenyt omituinen ajatus: olisi kiva tehdä isovanhemmille lahjaksi jotain 'lasten' itse tekemää. Viime vuonna tyydyin vielä teettämään sekä omille että mieheni vanhemmille Ifolorin kuvakalenterin Iso-A:n kuvilla, mutta tänä vuonna ajattelin että valokuvaidea on jo käytetty.

1. yritys
Ensiksi ajattelin tehdä isovanhemmille taikataikinasta taulut, joita koristavat molempien tyttöjen kädenjäljet. Taikina onnistui hyvin, ja kaapissa oli jopa vajaa pullo punaista elintarvikeväriä jolla sain massasta kivan jouluista. Sain lasten kädenjäljetkin kopioitua molempiin tauluihin aivan mainiosti. Sitten tein kuitenkin virheen, ja luotin netistä löytyviin kommentteihin. Joidenkin mukaan taikataikina oli uunissa pullistellut, ja moni kehuikin että huoneenlämmössä taikina kuivui parissa viikossa. Jätin siis taikinan huoneenlämpöön. Kolmen viikon kuluttua (eli muutama päivä sitten) taikina oli päältä kuiva, sisältä ja alta kostea, ja kun yritin siirtää tauluja niin pinta lohkeili aivan pilalle.

2. yritys
Halusin yhä pitää kiinni kädenjälki-ideasta, ja luin (taas) netistä kokemuksia että kipsillä onnistuisi. No, ostin eilen Sinooperista pussin kipsiä, punaista väriä sen maalaamiseksi sekä pari puista kehystä joihin kädenjäljet tulevat. Illalla aloitin projektin. Valoin toiseen kehykseen kipsiä ja odottelin sen jähmettyvän sellaiseksi että siihen saisi painettua kädenjäljet. Ennen kuin huomasinkaan (ja vahdin kipsiä siis tauotta) se olikin jämähtänyt liian kovaksi, eikä iso-A:n käsi enää painunut siihen millään. No, toinen yritys toiseen muottiin. Siinä sain käden kipsiin juuri sopivaan aikaan, mutta A koukisti sormensa ja koko homma meni pilalle, ja ennen kuin ehdin tasoittaa kipsiä se olikin jo liian kuivaa. Pikku-a:n kanssa en jaksanut edes yrittää eikä iso-A:llakaan riittänyt enää kärsivällisyyttä eli jätin homman sikseen.

3. yritys
Tällä hetkellä meillä ei siis ole minkäänlaista lahjaa isovanhemmille ja jouluaatto on ylihuomenna. Taidan vielä illalla yrittää taikataikinaa uudelleen. Jos saisin kädenjäljet siihen tällä kertaa kunnialla, niin paistaisin taikinan varmasti uunissa. Kipsin maalaamiseen hankittu punainen värikin on valmiina ja sillä saisi myös taikataikinan maalattua. Katsotaan kuinka projektissa käy...

Vaikka minulle ei ole käsityölahjoja luotu, osaan onneksi leipoa ja tehdä ruokaa. Teimmekin eilen miehen kanssa saaristolaisleipää ensimmäistä kertaa ikinä muttei varmasti jäänyt viimeiseksi. Yhtä leipää oli pakko maistella tuoreeltaan jo eilen illalla ja tänä aamuna, mutta kolme leipää odottaa viemistä appivanhempien luo jouluherkuiksi. Huomenna olisi myös tarkoitus leipoa jouluviemisiksi Pirkka-lehdessä ollut pekaanipähkinä-kookoskakku. Joulu vietetään tänä vuonna siis anopin luona, jossa on paikalla omien lapsieni lisäksi myös yksi parivuotias ja kaksi puolivuotiasta serkusta. Vilskettä ja vilinää siis luvassa yllin kyllin :)

tiistai 20. joulukuuta 2011

Busted! sekä sormiruokailun aloitus

Eilen jäin kiinni. Olin ostanut kaupasta sipsipussin ja juustonaksupussin kun olivat tarjouksessa (2 megapussia 3,50e). Sipsit söin päivällä kun iso-A oli hoidossa, mutta juustonaksuja en tietenkään jaksanut syödä. Minun oli tarkoitus piilottaa pussi vaatekaappiini jotta voisin herkutella naksuilla joku toinen päivä (mitä luultavimmin tänään), mutta jätin pussin eteiseen odottamaan sillä en halunnut herättää pikku-a:ta kesken unien. No, siihenhän se pussi unohtui rattaiden päälle, josta iso-A sen sitten löysi. Tosin vasta kun mies oli jo kotona. Itse olin jo autuaasti unohtanut koko pussin, eikä se ollut osunut silmiin aikaisemmin. Mä sit selitin jotain että 'ai siihenkö se jäi, ostin meille herkkupäiväksi kun oli juustonaksut tarjouksessa'. Mies ei onneksi kysynyt että mitä se naksupussi teki eteisessä rattaiden päällä eikä esimerkiksi keittiön pöydällä...
Koko illan kyllä ärsytti, kun tiesin että se naksupussi on nyt meidän herkkukaapissa odottamassa sitä, että yhdessä voin mieheni kanssa sen tuhota. Ja koska ensi viikonloppuna on joulu ja sitä seuraavana uudenvuodenaatto, en tiedä koska sen saamme tehdä.

Syöpöttely on kyllä taas päässyt ihan käsistä. Viikon sisällä on tullut syötyä iso Toblerone-pötkö sekä 350 gramman rasia Fazerin sinisiä, puhumattakaan siitä sipsipussista. Eilen paino oli kyllä yhä 99,4kg eli ei onneksi ole vielä noussut, mutta eipä se kauaa kestä jos mässäily jatkuu tätä rataa. No, joulu on hyvä tekosyy, mutta kun joulu on ohi niin on pakko taas aloittaa uusi herkuttelulakko.

Sitten omista ruokailuista lapsiin, tai tarkemmin pikku-a:han. Söimme eilen päivälliseksi lohta, perunoita ja parsakaalia, ja keitin sitten parsakaalit ilman suolaa jotta pikku-a:kin saisi sitä maistella. Koska emme ole vielä ehtineet hankkia a:lle syöttötuolia, hän istui sylissäni ruokapöydässä parsakaalin nuppuja edessään. Koko tämän  vajaan kuukauden aikana mitä kiinteitä on maisteltu hän ei ole osoittanut yhtä suurta innostusta asiaan kuin eilen. Hän maistoi parsakaalia ensimmäistä kertaa, ja imeskeli nuppuja ihan antaumuksella. Toki suurin osa parsakaalista päätyi lattialle, mutta varmasti jonkin verran suuhun ja toivon mukaan myös vatsaan saakka. Meidän vauvasta tulee siis mitä ilmeisimmin sormiruokailija.

Nyt täytyisi vain keksiä, kuinka oikein saisin kasvikset kunnolla höyrytettyä. Eilen laitoin parsakaalit siivilässä kattilaan, jonka pohjalla oli kiehuvaa vettä, ja kannen päälle. Kaalit eivät kuitenkaan olleet kypsyneet edes 15 minuutissa, ja loppujen lopuksi kippasin ne veteen ja keitin kypsiksi. Varsinaista höyrytyskattilaa minulla ei ole enkä tiedä raaskinko ostaakaan... Mutta hankinta, jonka ehdottomasti haluan, on Stokken table top -tarjotin jonka näin eilen Stockmannilla. Luulisi tekevän ruoan tarjoilemisen a:lle ja pöydän siivoamisen edes hieman helpommaksi...

PS. Tervetuloa blogini seuraajaksi blackmoonlily :)

perjantai 16. joulukuuta 2011

Buzzador etsii uusia testaajia

Olen pariin otteeseen kertonut täällä Buzzadorin kampanjoista. Nyt Buzzador etsii uusia testaajia erilaisiin kampanjoihinsa. Pääasiassa he hakevat joko raskaana olevia tai alle vuoden ikäisen lapsen vanhempia, sekä teini-ikäisiä (vuosina 1994-1997) syntyneitä). Jos et itse olekaan teini-ikäinen mutta perheestä löytyy sopivan ikäinen nuori, niin kannattaa kertoa tästä hommasta hänelle. Ensi vuonna on tulossa esim. joitain nuorille suunnattuja kosmetiikkakampanjoita.
Jos et ole Buzzadorista vielä kuullut tai klikannut laittamaani linkkiä niin tässä homma pähkinänkuoressa:

Buzzadorin kautta osallistujat pääsevät aika ajoin mukaan erilaisiin kampanjoihin, jotka voivat vaihdella vauvanruoista kosmetiikkaan ja kodin puhdistusaineista elektroniikkaan eli aika laidasta laitaan. Useimmat kampanjat ovat täysin ilmaisia, eli jos kampanjaan pääsee niin Buzzadorilta tulee kotiin kampanjapaketti joka sisältää testattavaa tuotetta itselle sekä näytteitä tutuille jaettavaksi. Tarkoitus olisi siis testailla tuotetta, jakaa näytteitä tutuille ja 'buzzata' tuotteesta esim. omassa blogissa tai vaikka facebookissa. Kampanjan päätyttyä koko hommasta täyttyy lisäksi täyttää raportti buzzadorille.

Uutuutena Buzzadorille on tullut kampanjoita, jotka eivät ole täysin ilmaisia, mutta joissa saa hankkia itselleen testattavan tuotteen huomattavalla alennuksella. Nämä tuotteet ovat siis yleensä jotain kalliimpaa, kuten esim. Nordican shiatsu-hierontatuoli joka maksaa useamman satasen kaupasta ostettuna ja jonka halukkaat buzzadorit saivat tilata itselleen alennettuun hintaan. Näihin maksullisiin kampanjoihin ei kuitenkaan ole pakko osallistua, vaan omista asetuksista voi jopa kokonaan estää kutsut näihin kampanjoihin.

Kaikki kampanjat eivät ole mahdollisia kaikille, vaan jokainen saa oman buzzador-profiilinsa mukaan kutsuja kampanjoihin jotka ovat juuri itselle sopivia. Eli esimerkiksi lastenruokakampanjoista tulee kutsu vain heille, joilla on tietyn ikäsiä lapsia. Jos kutsuun vastaa myötävästi, saattaa kampanjaan päästä mukaan mutta takuuvarmaa se ei ole. Jokaisesta kampanjasta johon pääsee mukaan ja josta raportoi, saa pisteitä. Lisäksi uusien buzzadorien värväämisestä saa pisteitä (eli minäkään en saa rahaa tai mitään muuta aineellista jos joku laittamani linkin kautta värväytyy). Ja mitä enemmän pisteitä, sitä helpommin pääsee taas uusiin kampanjoihin.

Tässä siis pääasiat Buzzadorista, siitä vaan mukaan :)

Tyrmistystä ja itku kurkussa

Silmiini osui aamulla tämä uutinen, eli parikymppinen äiti oli kuristanut 6-viikkoisen keskospoikansa aivovammaiseksi. Samankaltaisia uutisia näkee aivan liian usein, ja niistä tulee poikkeuksetta lähes oksettava olo. Mitä pienen vauvan (tai vähän isommankin lapsen) vanhempi voi ajatella pahoinpidellessään tai jopa tappaessaan lapsensa? Linkittämäni jutun äiti oli saanut kaksoset, joten jollain lailla voisi kuvitella väsymyksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen olleen osasyynä tapahtuneeseen, mutta lehtijutun mukaan äiti oli toiminut täydessä ymmärryksessä. Mutta eihän kukaan voi olla täydessä ymmärryksessä jos vahingoittaa omaa lastaan.

Itse tunnen päivittäin pakahduttavaa rakkautta omaa lapsiani kohtaan. Äskenkin, kun olin imettänyt pikku-a:n ja tämä oli nukahtanut viereeni, ajattelin että voisin tehdä lasteni puolesta mitä tahansa. Mietin, että menisin varmasti järjiltäni jos jommallekummalle tapahtuisi jotain pahaa, ja pelkäänkin esimerkiksi pikku-a:n kätkytkuolemaa todella paljon. Jokainenhan ajattelee aina ettei omalle kohdalle (tai omalle lapselle) voi tapahtua mitään oikeasti kamalaa, mutta kyllähän pahoja asioita tai onnettomuuksia voi käydä kenelle vain.

Muuten, Suvi Teräsniskan 'Hei mummo' on kyllä yksi maailman koskettavimmista joululauluista joita olen koskaan kuullut. Vaikka nyt on jo kolmas joulu jolloin sitä soitetaan, en ole vielä saanut karaistua itseäni kuuntelemaan sitä itkemättä. Jo pelkkä kappaleesta puhuminen saa palan kurkkuun ja kyyneleen silmäkulmaan. Yritän nyt kuunnella sitä mahdollisimman monta kertaa yksin ollessani, jotta pystyisin olemaan itkemättä muiden läsnäollessa... Ainakin Sir Elwoodin hiljaisten värien 'Viimeisellä rannalla' -biisin sain siedätettyä sillä lailla joitakin vuosia sitten :)
Onko teillä lukijoilla jotain lauluja joita ette voi kuunnella ilman että alkaa itkettää?

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Itkupotkuraivareita

Olen asiakaspalvelutyössä ja tiedän omasta kokemuksesta kuinka kamalaa on jos (a)asiakas huutaa kurkku suorana puhelimessa asiasta, jolle en voi yhtään mitään. Silti en voinut tänään itselleni mitään, vaan sekä raivosin että itkin raivotessani.

Kaikki alkoi, kun ostimme 3.12. pesutornin. Sen toimituspäiväksi sovittiin eilinen, ja myin vanhan koneeni jo pois. Vanha kone kyllä seisoo kodinhoitohuoneemme vieressä, mutta irrotimme sen paikoiltaa eilen aamulla, jotta pesutornin tuojat saavat laitettua kamat paikoilleen ja asennettua uudet laitteet. Saamissamme papereissa luki, että pesutorni toimitetaan meille klo 12-21 välisenä aikana. Ihanaa, ei siis saanut lähteä kotoa minnekään lasten kanssa kun piti olla passissa odottelemassa koska arvon toimitusihmiset saapuvat.
Oletin mieheni kanssa, että meille ilmoitetaan tarkempi aika, mutta odotin kuitenkin koneita kärsivällisesti klo 18 saakka jolloin aloin soittelemaan sekä Kiitolinjalle jonka piti koneet toimittaa, että myyjäliikkeeseen josta ne on ostettu. Kiitolinjalta ei edes vastattu, ja myyjäliikkeestä sanottiin ettei koneet myynyt tyyppi ole paikalla eli ei voi auttaa.

Koneita ei koskaan sitten saapunut, ja aamulla soitin heti puoli yhdeksältä Kiitolinjalle. Siellä kerrottiin, että toimitustyö kyllä löytyy, mutta koneet eivät ole heille vielä saapuneet. Kuulemma myyjän olisi pitänyt siitä meille ilmoittaa. Yhdeksältä aukesi myyjäliikkeen asiakaspalvelu, mutta sieltäkään ei löytynyt apua vaan pyydettiin soittamaan suoraan myyjälle. Koska liike avataan vasta kymmeneltä piti odottaa vielä yksi tuskainen tunti. Kymmeneltä yritin useaan otteeseen myyjän numeroon, mutta puhelu meni aina suoraan vastaajaan. Sitten soitin myymälään, josta ei kukaan vastannut vaan puhelu yhdistyi vaihteeseen. Vaihteen täti kertoi, että tavoittelemani myyjä on eilisen ja tämän päivän lomalla ja lupasi jättää soittopyynnön jollekin toiselle saman myymälän myyjälle.

Kun mitään ei ollut puolen tunnin sisään kuulunut, soitin uudestaan myymälään ja sainkin apua. Nuoren naisen, joka sanoi että pesukoneita kyllä löytyy, mutta kuivausrumpu ja väliasennussarja puuttuvat vielä. Nainen lupasi selvittää asiaa, josko saisimme kuitenkin pesukoneen vielä tänään kotiin asennettuna, kuten oli luvattu. No, jonkin ajan päästä puhelin soi. Odottamani naisen sijaan puhelimessa oli mies, joka sanoi että kone saadaan meille ehkä illaksi, mutta että sitä ei missään nimessä saa asennettua vaan saamme asennuksen vasta pesutornille kun kuivausrumpu ja väliasennussarja joskus saapuvat.

Siinä vaiheessa minä pimahdin. Kun menetän malttini alan itkemään ja niin tälläkin kertaa. Olin siis täydellinen aasiakas itkiessäni ja huutaessani puhelimeen siitä kuinka minulla on kaksi alle kaksivuotiasta lasta joiden käytetyt kestovaipat homehtuvat ellen saa niitä pestyä ja kuinka likapyykkiä on joka puolella. Ja kuinka ala-arvoista asiakaspalvelua olemme saaneet, sillä meille luvattiin asennus sekä kotiinkuljetus eilen eikä meille ilmoitettu mitään toimituksen viivästymisestä. Sain asiakaspalvelijalta kuitenkin lupauksen, että hän yrittää saada ainakin pesukoneen meille vielä tänään.

Jonkin ajan kuluttua puhelin soi taas, ja sama mies kertoi että sai pesukoneen toimituksen tälle iltapäivälle ja jopa asennettuna! Kun pyysin anteeksi aiempaa purkautumistani, hän sanoi ymmärtävänsä täysin sillä hänellä on 5kk ikäinen vauva jonka äidillä on usein hermot kireällä.

Hyvistä uutisista huolimatta hermoni ovat yhä tosi kireällä, ja olin enemmän kuin onnellinen saadessani molemmat lapset kerrankin yhtäaikaa päiväunille ja päästessäni tv:n ja tietokoneen ääreen rentoutumaan. Kireiden hermojen ansiosta mieleni teki suklaata taas enemmän kuin pitkään aikaan, mutta turvauduin parhaaksi tietämääni rasvattomaan korvikkeeseen eli osittain sulaneisiin pakastemansikoihin. Saa nähdä tepsiikö se, sillä yritän todellakin pysytellä erossa keittiön kaapissa kuiskuttelevasta geisha-paketista...

Tekisi melkeinpä mieli sanoa että loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta odottelen nyt kunnes uusi pesukone on oikeasti asennettuna paikalleen...

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tosi ison ja pienen ruokahaasteita

Suurin haasteeni tällä viikolla (ja muutenkin lähiaikoina) ovat keittiön herkkukaapissa olevat, avatut Geisha- ja Omar-rasiat.  Viime viikolla oli pakko ostaa ne sekä rasia kääreellisiä Fazerin sinisiä, sillä kaupassa oli tarjous joilla sai kolme rasiaa alle kympillä. Avasimme lauantain herkuttelupäivänä sekä Geishat että Omarit, ja avatut paketit ovat minulle suuri houkutus. Niitä voisi ihan huomaamatta käydä napostelemassa yhden tai kaksi pitkin päivää ajatellen, ettei pari namia voi haitata. Pakko kuitenkin pysytellä niistä erossa, jotta voisin sitten jouluna syödä suklaata hieman rennommin...

Toinen haaste on pikku-a:n ruokailu. Pääasiallinen ravintohan hänellä tulee olemaan äidinmaito vielä pitkän aikaa, mutta olisi kiva jos kiinteiden ruokien määrää saisi vähitellen jo lisättyä. Tähän saakka on maisteltu perunaporkkanasosetta, mutta määrät eivät vieläkään ole lisääntyneet siitä pikkulusikallisesta tai parista jotka kelpasivat heti alussa. Viikonloppuna tein bataattisoseen, ja lauantaina vaikuttikin siltä että se maistuisi paljon paremmin kuin pe-po. Eilen ja tänään on kuitenkin palattu vanhaan, yhteen tai kahteen lusikalliseen.

Maissinaksut a:lle kyllä maistuvat yhäkin mainiosti, mutta yritän malttaa odottaa kuuden kuukauden täyttymistä ennen sormiruoan lisäämistä. Kaveri vinkkasi pari päivää sitten eräästä sormiruokaa käsittelevästä blogista, ja Lennin ruokailuista tulee varmasti haettua vinkkejä meillekin. Varsinkin sormiruoan ottaminen mukaan vaikkapa kyläreissuille arveluttaa, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu sitten kun ruokailussa päästään ensin edes alkuun...

Pikku-a vaikuttaisi kyllä olevan täysin valmis kiinteiden syöntiin, sillä hän yrittää lähestulkoon pihistää ruokaa meidän muiden lautaselta, jos pääsee syliin ruokailumme aikana. Hänelle on vain ensin hankittava syöttötuoli, minkä jälkeen pikkuinen pääsee istumaan kunnolla meidän muiden seuraan :)

perjantai 9. joulukuuta 2011

Syöksykierteessä?

Toissapäivänä sorruin. Eilen vannoin että ei sit taas pitkään aikaan. Mutta mitäs tänään tapahtui? Olin pikku-a:n kanssa (iso-A on onneksi päiväkodissa) ruokakaupassa aivan zombiena väsymyksestä, ja mukaan tarttui kuin huomaamatta pussillinen (200g) juustonmakuisia tacosipsejä ja Maraboun 133-grammainen pähkinäsuklaalevy. Väsymys on kyllä kaikkein pahin sortumisen aiheuttaja, mutta tottahan toki sekin on vain tekosyy sille että saan mässäillä sydämeni kyllyydestä. Puolustuksekseni voisin sanoa, että olin vähällä ostaa 500g rasian Paradise-suklaita mutten ostanut. Toinen "hyvä" tekosyy sortumiselle oli se, että mies viettää tänään illan (ja varmaan aika ison osan yöstäkin) firman pikkujouluissa. Tekosyyn tekee turhaksi vain se, että söin sipsit ja suklaan jo päivällä enkä vasta sitten kun olen saanut lapset illalla nukkumaan.

Tällä hetkellä taitaa olla tärkeintä se, että salasyöpöttely loppuu taas joksikin aikaa tai lupaavasti alaspäin lähtenyt paino alkaa taas nousemaan.

Mä olen jo vuosia sitten tullut siihen johtopäätökseen, että kärsin luultavastikin ahmimishäiriöstä eli BED:istä. Olen "harrastanut" salasyöpöttelyä niin kauan kuin muistan, mutten ole oksentanut kuin pari kertaa enkä todellakaan pitänyt siitä (eli en onneksi sairasta bulimiaa), enkä toisaalta voisi kuvitellakaan olemaan syömättä eli anoreksia on poissuljettu ajatus. Olen kyllä toivonut aina välillä että sairastaisin noista jompaa kumpaa, silloin paino edes laskisi eikä vain nousisi esimerkiksi vastoinkäymisten edessä. Mutta onneksi en kuitenkaan sairasta, sillä niistä toipuminen voisi olla aika hankalaa verrattuna siihen, että ahmimisen rajoittamiseksi täytyy vain käyttää vähän itsehillintää...


torstai 8. joulukuuta 2011

Sotkusokeutta

Ainakin nelosen Himohamstraajat-ohjelmassa on puhuttu siitä, kuinka jotkin ihmiset eivät enää tajua minkälaisen sotkun ja tavarapaljouden keskellä elävät. Heidän aivonsa tottuvat vähitellen kasvaviin rojukasoihin, ja loppujen lopuksi talo on lattiasta kattoon täynnä kaikkea turhaa.

Pakko myöntää, että minä tai mieheni emme ole koskaan olleetkaan kovia siisteysintoilijoita. Imurointien välissä on voinut vierähtää tovi jos toinenkin, papereita ja lehtiä on kasaantunut pöydälle ja vaatteet ovat jääneet lojumaan lattialle. Lasten syntymän jälkeen tilanne on kuitenkin pahentunut. Leluja lojuu joka paikassa, iso-A kantaa jatkuvasti vaatteita kaapistaan ja ne jäävät lojumaan sinne tänne, puhumattakaan siitä ettei ruoan jälkeen ehdi laittamaan tiskejä koneeseen kun molemmat lapset vaativat huomiota. Mikä pahinta, tavarapaljous ja sekasotku eivät yleensä edes häiritse sillä niihin on niin tottunut.

Joskus kuitenkin katson ympärilleni ja näen kaiken jostain syystä eri näkökulmasta kuin ennen. Silloin kotini sekasotku alkaa ahdistamaan aivan uskomattoman paljon. Asiaa ei auta se, ettei miehestä ole mitään apua. Jos pyydän häntä täyttämään tiskikoneen tai tiskaamaan astiat, häneltä jää pöydälle varmastikin useampi astia. Jos pyydän häntä imuroimaan, hän tekee sen puolet nopeammin kuin minä mutta nurkat oikoen ja jättäen roskia joka puolelle. Lelutkin hän vain nostaa lattialta vaikkapa vieressä olevalle pöydälle sen sijaan, että veisi ne lelulaatikkoon.

Kiitän luojaani siitä, ettei nykypäivänä ole enää vallalla yllätysvierailukulttuuri kuten lapsuudessani. Tuolloin kotiimme saattoi piipahtaa kuka vain lähestulkoon koska vain, eli paikat oli pakko pitää kunnossa. En muista, että lapsuuskodissani olisi koskaan ollut tavaroita lojumassa ympäriinsä leluja lukuunottamatta. Ja nekin kerättiin pois aina leikin jälkeen tai viimeistään ennen nukkumaan menoa. Nykyäänkin äitini pitää kotinsa uskomattoman siistinä vaikka valittaa koko ajan kuinka ei ole ehtinyt imuroimaan tai siivoamaan aikoihin.

Onneksi siis nykyään kaikki ilmoittavat, jos ovat tulossa käymään. Tällöin ehdin yleensä kerätä ylimääräiset rojut lattioilta, tiskata astiat ja siivota ainakin keittiön tasot jottei minun tarvitse hävetä kotiani tai taloudenpitoani.   Toivon kuitenkin, että lapseni oppisivat kasvaessaan vihaamaan kotimme sotkuisuutta sen sijaan että tottuisivat asumaan kaaoksen keskellä...

PS. Toivottavasti kaikki eivät ajattele että olen aivan uskomattoman laiska. Mä vaan haluan viettää lasten valveilla ollessa ajan heidän kanssaan (enkä usein pystyisi mitään tekemään muutenkaan kun vaativat huomiota), ja heidän ollessaan päiväunilla tahdon saada omaa aikaa tv:n tai tietokoneen ääressä tai muuten vain löhöten. Eli siivoilut tulee yleensä tehtyä silloin kun mieskin on kotona, jos onnistuu...

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Yövalvomista

Koko viime viikon oli vaikeampi ja vaikeampi pysyä ruodussa ja olla ostamatta herkkuja. Tänään mä sit sorruin ja ostin kaupasta sipsipussin sekä Fazerin joulusuklaalevyn, jotka on jo tuhottu. Henkinen taistelu oli kyllä hävitty jo yöllä, eikä aamulla omatunnostani kuulunut pienintäkään pihahdusta.

Kaikki alkoi illalla, kun tulimme anoppilasta. Iso-A:n matkasänky oli ollut reissussa mukana päiväunia varten, ja mies päätti illalla että A saa nukkua omassa, jatkettavassa sängyssään. A nukahti sänkyynsä heti, ja ajattelin että onnistuipa helposti. Itse menin miehen kanssa nukkumaan kymmeneltä, mutta nukkumattipa pysyikin poissa. Pyöriskelin turhaan sängyssä yhteentoista, jolloin molemmat lapset heräsivät samanaikaisesti. Kävin syöttämässä pikku-a:n ja tämä nukahti heti uudestaan, mutta mies ei onnistunut iso-A:n kanssa yhtä helposti. Neiti vain itki ja huusi että "äidin viereen nukkumaan". Mä kävin ehdottamassa että laitetaan matkasänky kasaan, mutta mies oli sitä mieltä että pitäähän A:n jo oppia nukkumaan isojen lasten sängyssä, ja että hän jää A:n viereen kunnes tämä nukahtaa.

OK, mä menin sänkyyni ja jätin miehen yrittämään nukuttamista. Iso-A ei kuitenkaan malta nukkua, jos joku on vieressä, ja höpötteli kaikenlaista enkä minäkään saanut sen vuoksi nukuttua koska kuulin jutut omaan sänkyyni. Lopulta, puoliltaöin, hain vaatehuoneesta matkasängyn ja vein sen A:n huoneeseen. Sänky kasattiin ja A jäi sinne ilman vastalauseita. Hän oli kuitenkin valvomisesta jo niin virkeä, että kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin tämä nukahti. Sain siis unen päästä kiinni ehkä joskus yhden maissa. Yön ihanuuden kruunasi pikku-a:n herääminen vielä pari kertaa. Kuudelta otin hänet viereeni, ja hän nukahtikin saman tien syötyään, mutta puoli seitsemältä iso-A heräsi, tunnin tai kaksi normaalia heräämisaikaa aikaisemmin. Otimme miehen kanssa hänet viereemme, mutta eihän uni enää tullut ja seitsemältä nousimme ylös.

Onneksi A meni sentään päiväkotiin täksi päiväksi, eli sain ottaa edes vähän rennommin ja nukkua jopa tunnin päiväunet mikä ei olisi onnistunut jos A olisi ollut kotona. En tiedä olisiko olo vähän virkeämpi jos en olisi ahtanut itseäni ähkyyn sipseistä ja suklaasta pikku-a:n leikkiessä lattialla leluillaan ja nukkuessa. Järjetön väsymys ja sitä kruunaava päänsärky aiheuttivat kuitenkin kaikkien omatuntoni vastalauseiden kaikkoamisen ja sortumisen. Jospa huomenna olisi taas vähän parempi päivä...

maanantai 5. joulukuuta 2011

Joulutoiveita

Kävin muutama päivä sitten mieheni kanssa seuraavanlaisen keskustelun:

Mies: En millään keksi sinulle mitään kivaa joululahjaa.
Minä: Miten niin? Mähän olen kertonut vaikka kuinka monta kertaa mitä mä haluan. Esim. vohveliraudan, kirkasvalolampun tai Isänmaan toivojen dvd:boksin. Joku niistä olisi kiva saada.
Mies: Mut en mä voi sulle mitään noista hommata, koska sit sä arvaat mitä saat!!

Tuossa vaiheessa mä kilahdin. Miten niin mä en muka saisi arvata mitä saan? Eikö toivomusten ideana nimenomaan ole se, että niiden haluaa toteutuvan? Miehellä on sinänsä romanttinen ajatus siitä, että lahjan pitäisi olla kiva yllätys. Hän haluaisi hankkia jotain, jota mä tarvitsen ja haluan, mutten tiedä tai muista haluavani. Mutta kun mä tahtoisin niin kovasti jonkun noista kolmesta! Saa nyt nähdä, uskooko mies että kannattaisi kerrankin toteuttaa mun toive. Tai että keksiikö hän jotain muuta yhtä ihanaa, vai ostaako hän jotain joka on ihan okei mutta kuitenkin pettymys minulle varsinkin käymämme keskustelun jälkeen.

Eihän joulussa sinänsä ole kyse vain lahjoista, mutta en vain aina jaksaisi toivoa turhaan jotain, mitä en kuitenkaan saa. Olen mä toki saanut mieheltä paljon ihania joulu- ja synttärilahjoja, mutta joskus olisi kiva saada toive toteutettua jotta siihen ei tarvitsisi käyttää rahaa sitten myöhemmin. Kaikkein ihanin lahja olisi tietenkin muutama tunti ihan ikiomaa aikaa, mutta se tuskin toteutuu niin kauan kun pikku-a syö pääasiassa vain rintamaitoa eikä huoli pulloa...

Arvontaa

Hoppu Design ja Lapsellista-blogin Sascia ovat järjestäneet arvonnan, jonka palkintona on 20 euron lahjakortti Hoppu Designin verkkokauppaan. Piipahdin yrityksen sivulle, ja tuotteet ovat aika ihastuttavia. Yrityksen ovat perustaneet kaksi artesaania ja äitiä, jotka valmistavat yksilöllisiä tuotteita kierrätysmateriaaleista. Valikoimassa on sekä vaatteita, asusteita että leluja. Itse ihastuin varsinkin tyttöjen kesämekkoihin/tunikoihin, tämä
on suosikkini. Kannattaa käydä kurkkaamassa :)

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Herkuttelua ja sormiruokailua

Onpa ollut kovin vaikea löytää aikaa kirjoittaa koko viikolla.
Veronpalautukset tulivat ja menivät, mutta ainakin hyödyksi. Ostimme miehen kanssa meille pesutornin (jota täytyy odottaa kotiin reilu viikko) ja annoimme puhdistaa talon ilmastointiputket.
Eilen oli taas herkuttelupäivä, ja tulihan sitä herkuteltua taas yllin kyllin. Irtokarkkien ostossa on vaikea pitää yllä kohtuutta, pussiin kertyy kuin huomaamatta monta sataa grammaa erilaisia karkkeja. Herkuttelu jatkui tänään kiinalaisen ruoan merkeissä, kävimme joulumarkkinoilla ja kotimatkalla hakemassa päivälliseksi friteerattua kanaa hapanimeläkastikkeessa sekä kungpo-härkää. Iso-A tykkäsi kanasta muttei suostunut härkää edes maistamaan. Jospa herkkukiintiö olisi taas viikoksi täynnä.
Sortuminen on kyllä tällä viikolla ollut lähellä monen monta kertaa. Kaupassa on tehnyt mieli vaikka mitä, ja yövalvomisten aiheuttama väsymys on tuntunut välillä todella tuskalliselta. Onneksi olen kuitenkin jaksanut pitää pintani, ehkä se näkyy vielä painossakin.

Edellisen kirjoitukseni jälkeen on alkanut tosissaan vaikuttaa siltä, että pikku-a ei kovin helpolla hyväksy muita kuin minut hoitajakseen. Sain onneksi käydä torstaina hierojalla ilman että kotona oli vastassa pieni parkuja, mutta muuten hän ei isänsä hoitoa huoli. Kiinteiden maistelu ei ole paljonkaan edennyt, porkkanaperunasosetta menee suuhun yksi lusikallinen, jos toista tarjoaa niin alkaa parku. Onneksi tässä on vielä aikaa ennen kuin pitää tosissaan alkaa syömään muuta kuin äidinmaitoa. Maissinaksut kyllä uppoavat oikein mainiosti, eli sormiruokailua tullaan varmasti lisäämäänkin tässä lähiaikoina. En kuitenkaan haluaisi tukeutua pelkästään sormiruokaan, sillä kyläilyt ja pidemmät reissut olisivat huomattavasti helpompia jos a huolii myös lusikkaruokaa. Siksi aion treenata soseiden kanssa vielä pari kolme viikkoa ennen sormiruokailun lisäämistä...

tiistai 29. marraskuuta 2011

Ahdistavaa eroahdistusta

Sanotaan, että äidin on helpompi olla sellaisen lapsen kanssa joka on samantyyppinen kuin äitinsä. Huomaan jo nyt, että se saattaa pitää paikkansa. Iso-A on aivan kuten minä pienenä: reipas, puhelias ja varmasti isompana todella itsenäinenkin. Pikku-a vaikuttaa jo nyt paljon herkemmältä ja hiljaisemmalta, ja välillä pelkään etten hänen kasvaessaan osaa käsitellä häntä oikein sillä olen itse herkästi tulistuva ja energinen ihminen. Tämä aiheuttaa minulle välillä suurta ahdistusta, sillä mieleni tekee suojella molempia lapsiani samalla tavalla ja kohdella heitä niin hyvin kuin mahdollista.

Lähdin eilen viikottaiselle zumba-tunnilleni ja imetin pikku-a:n juuri ennen lähtöä. Matkoineen olin poissa kotoa noin puolitoista tuntia. Kun olin kotona, kuulin jo ulos vauvan säälittävän itkun. Vastassani oli hurjasti parkuva pikkuinen, joka oli miehen mukaan itkenyt jo tunnin putkeen. En muista koskaan tunteneeni niin suurta syyllisyyttä siitä, että jätin lapset kotiin. Onneksi itku rauhoittui kun syötin a:n, ja kohta tämä jo jokeltelikin tyytyväisenä. Lähdin siis suihkuun, mutta kohta kuului taas parkumista joka loppui vasta kun sain vauvan taas syliini. Mietin että voisiko kyse olla eroahdistuksesta. Luin, että se voi alkaa jo 5 kuukauden iässä, ja senhän a juuri täytti.

Iso-A:n kanssa minulla ei ole koskaan ollut tuollaisia ongelmia. Hän on aina jäänyt hoitoon helposti eikä ole hätkähtänyt jos on joutunut viettämän (tai siis saanut viettää) aikaa isänsä kanssa. Pelkään, että en tule seuraavien kuukausien aikana saamaan lainkaan omaa aikaa, jos pikku-a alkaa parkumaan heti kun häviän jonnekin. Ja vaikka rakastankin lapsiani enemmän kuin mitään muuta, tarvitsen ehdottomasti myös omaa aikaa lapsista erossa edes silloin tällöin.

Ja muuten, vaaka näytti tänään 99,4kg, jee!!

maanantai 28. marraskuuta 2011

Ilon aiheita

Paino oli taas tasan 100kg. Neljä viikkoa jouluun, eli vielä on aikaa pudottaa paino alle sadan.
Puhuttiin juuri miehen kanssa, että pitäisi varmaan vaihtaa iltajäätelö ainakin välillä hedelmiin. Maisteltiin viikonloppuna persimonia, joka oli niin ihanan makeaa että käy vaikka karkista. Ja hedelmän kokokin on sen verran iso, että yksi riittää mainiosti makeannälän tyydyttämiseen.

Aloitimme lauantaina vihdoinkin perheuinnin. Iso-A:n kanssa kävimme vauvauinnissa viime talvena, mutta lopetimme sen jo maaliskuussa koska olimme usein viikonloppuna reissussa. A onkin ehtinyt unohtaa sukeltamisen, mutta toivon mukaan oppii sen taas pian. Molemmat tytöt selvästi innostuivat uimisesta ja jaksoivat mainiosti olla altaassa puoli tuntia. Jatkamme siis harrastusta ainakin toistaiseksi, vaikka se hintavaa onkin...

Kolmantena asiana voisi mainita sen, että pikku-a aloitti viimeinkin soseiden maistelun. Aloitimme perunaporkkanasoseella, ja pitäydymme siinä ainakin tämän viikon ennen uusien makujen lisäämistä. Toistaiseksi kyse on nimenomaan maistelusta, a:lle riittää pikkulusikallinen tai pari mutta sosettahan on syöty vasta kaksi kertaa... Pikku-a suhtautuu soseeseen selvästikin uteliaasti, mutta ehkä hieman epäluuloisesti. Ongelmana on se, että olen soseuttanut soseen haarukalla, jolloin siinä on pieniä sattumia. Niistä a ei selvästikään pidä. Kun teen huomenna uuden satsin, soseutan sen tehosekoittimessa jolloin koostumuksesta tulee ihanan samettista. Jospa se uppoaisi vauvalle hieman paremmin.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Imetän vauvaani ja olen ylpeä siitä

Imetys on toisaalta aivan ihanaa. Ruoka kulkee aina mukana eikä tarvitse miettiä lämmitystä tai tuttipullojen desinfiointia ja vauvaan saa upean yhteyden joka on vain meidän kahden välinen juttu. Imetän mielelläni, enkä suunnittele lopettavani ihan heti.
Toisaalta alan kuitenkin olla kyllästynyt nenään jatkuvasti leijailevasta eltaantuneen maidon hajusta, joka ei tunnu häviävän vaikka kävisi suihkussa kuinka usein tai vaihtaisi vaatteet monta kertaa päivässä. Ja jostain kumman syystä nenäkään ei totu siihen, vaikka sen muka pitäisi tottua kaikkiin hajuihin. Ja olisihan se kiva päästä jonnekin ilman vauvaa edes hieman pidemmäksi aikaa kuin tunniksi pariksi...

Kun iso-A syntyi, hän joutui ensimmäiseksi yöksi keskolaan infektioepäilyn vuoksi. Itse, puolitoista vuorokautta valvottuani, en edes tajunnut että sielläkin olisi voinut käydä opettelemassa imetystä eikä kukaan sitä minulle kertonut. A olikin siis jo ehtinyt tottua pulloon siinä vaiheessa kun sain hänet seuraavana päivänä vierelleni. Imetyksen alkuun saaminen olikin lievästi sanottuna hankalaa, mutta onnistuin siinä rintakumin avulla ja imetin loppujen lopuksi 9kk. A sai koko ajan myös lisämaitoa, ja kiinteätkin aloitettiin jo 4 kuukauden iässä (maissivelli jo 3kk vanhana).

Pikku-a on aivan erilainen. Hän pääsi rinnalle heti synnyttyään ja imetys lähti käyntiin ilman ongelmia. Yritin rinnan lisäksi totuttaa a:ta myös pulloruokintaan, mutta huonoin tuloksin. Ja koska en jaksanut taisteluja annoin yleensä rintaa koska se oli helpompaa, jonka seurauksena a ei huoli pulloa enää lainkaan.
Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, kiinteät aloitetaan kun 5kk tulee täyteen parin päivän kuluttua, ja a näyttäisi olevan siihen ihan valmis. Eilenkin söin hunajamelonia a sylissäni, ja vauva kurotteli koko ajan yrittäen selvästikin saada melonia itselleen. No, pian alkavat makuseikkailut, ja kokeilen varmasti myös sormiruokailua soseiden lisäksi.

Huomenna aloitetaan myös perheuinti, siitä enemmän toiste :)

torstai 24. marraskuuta 2011

Mutku mua väsyttää!

Väsymys on taas saavuttanut uuden huipun. Levottomat yöt pikku-a:n kanssa jatkuvat. Pikkuinen on kyllä ihan terve, mutta yöllä ensimmäinen herätys tulee jo parin tunnin sisään kun on itse nukahtanut, ja seuraavat vähintään parin tunnin välein. Voi olla, ettei a:lle enää riitä pelkkä rintamaito koko yön kestäviin uniin. No, sunnuntaina hänelle tulee 5kk täyteen ja silloin aloitetaan kiinteiden maistelu. Eihän niistä ole yöuniin vaikutusta varmasti hetkeen - ellei sitten negatiivista - mutta kaipa se vähitellen helpottaa... Pikku-a vaikuttaisi muuten olevan ihan valmis siirtymään jo kiinteisiin, niin voisi päätellä ainakin järkähtämättömästä tuijotuksesta kun joku meistä syö jotain, ja kurottelusta ruokalautasen puoleen.

Väsyneenä on kyllä todella ihana käydä ruokakaupassa. Eilen piti tehdä tyttöjen kanssa iso kasa ostoksia kun sain äitiyspäivärahat, ja sortuminen oli taas lähellä. Mutta vain lähellä, en sentään sortunut. Ajatukset kyllä juoksivat kovasti sitä rataa, että 'saahan sitä vähän herkutella kun väsyttää niin kovin', 'suklaa piristäisi varmasti oloa' tai 'mitä haittaa yhdestä pienestä keksipaketista nyt muka olisi'. Onneksi sain kuitenkin hillittyä itseni ja pääsin ulos kaupasta ilman herkun herkkua.

Sisarusten välille on muuten selvästi alkanut kehittyä todella upeaa vuorovaikutusta ja rakkautta. Eilen a seurasi A:n ruokailua ja nauroi ääneen joka kerta kun isosisko edes vilkaisi häneen. Iso-A puolestaan rakastaa pusutella pikkusiskoaan, keinuttaa tämän sitteriä (mikä aiheuttaa pienemmässä hillittömän kikatuksen) ja muutenkin pyöriä vauvan ympärillä. Odotan jo innolla sitä aikaa kun lapset voivat oikeasti jo leikkiä keskenään ♥

tiistai 22. marraskuuta 2011

Tyhjällä tankilla sukuloimaan?


Viime viikolla mielessäni liikkui seuraavanlaisia ajatuksia...
Kummipojalla olisi syntymäpäivät, mutta välimatkaa on 400 kilometriä. Lahja on hankittu jo etukäteen, mutta ongelmana ovat matkakulut. Bensa maksaa, ja tili alkaa ammottaa tyhjyyttään kuten joka kuukausi juuri ennen uusien äitiyspäivärahojen saapumista. Mistä siis taikoisi rahat, joiden avulla pääsisi tapaamaan kummipoikaa sekä tämän vanhempia eli siskoa ja lankomiestä? Paikalla olisivat myös muut sisarukseni ja vanhempani, joita näen pitkän välimatkan vuoksi aivan liian harvoin.

Onneksi on Kultapiste! Lähetin sinne laatikon pohjalta löytyneen vanhan kihlasormuksen, ja sain siitä parin päivän kuluttua tililleni 58,70 euroa. Sillä summalla sai helposti tankin täyteen, ja matka saattoi alkaa ilman että täytyi kajota hätävararahastoon. Itse asiassa bensa maksoi vain 40e, ja lopuilla rahoilla herkuttelin mieheni kanssa matkan varrella ABC:n kerrosaterialla sekä munkkikahveilla. Ilman Kultapistettä matka ei ehkä olisi jäänyt tekemättä, mutta rahatilanne olisi stressannut huomattavasti enemmän enkä olisi saanut nauttia olostani vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Kiitos Kultapisteen lisäksi myös Buzzadorille, jonka ansiosta sain Kultapisteen palveluun tutustua  :)

Pienenpienen matkastressiä

Pitkä viikonloppureissu vanhempieni luo on onnellisesti takana. Ajomatkaa kertyi sekä lauantaina että maanantaina reilut 400 km. Joku voisi saada moisesta reissusta kahden pienen lapsen kanssa aikamoisia kauhutarinoita kirjoitettavaksi, mutta meillä matka meni aika mukavasti.

Pikku-a oli molempiin suuntiin mennessä ihan hiljaa turvakaukalossaan, en tiedä nukkuiko vai valvoiko, mutta viihtyi ainakin mainiosti. Iso-A meinasi välillä hermostua, mutta jaksoi yllättävän hyvin kun sai leikkiä lempilelullaan eli tutilla. Tuttihan hänellä on käytössä enää vain nukkuessa, mutta pitkällä automatkalla teimme poikkeuksen. Pääasiassa tutti ei edes ollut suussa, vaan roikkui tuttinauhan päässä neitosen kädessä. Taukoja pidettiin molempiin suuntiin mennessä kaksi, mutta ne olivat sitten sen verran pitempiä - jotain 30 min ja tunnin välillä - että A sai rauhassa leikkiä ABC:n leikkipaikoissa ja me miehen kanssa syödä tai kahvitella rauhassa.

Suurin stressin aiheuttaja olikin sitten perillä vanhempieni luona pikku-a. Vauva halusi olla jatkuvasti sylissä eikä meinannut siinäkään viihtyä. Onneksi muidenkin syli kelpasi, eli isovanhemmat saivat pidellä lapsenlastaan yllin kyllin. Syömisten kanssa oli kamala taistelu koko viikonlopun ajan. Ruoka ei meinannut maistua lainkaan, vaan aina kun tarjosin rintaa alkoi kamala parkuminen. Pikku-a söikin paljon harvemmin kuin kotona, ja joka kerta vasta kovan taistelun jälkeen. Yöt olivat myös todella levottomia, ja paluumatkalla kului kahdelta ihmiseltä useampi pullo EDiä. Koska a myös haroi korviaan, epäilin että hänelle olisi iskenyt korvatulehdus sillä a kärsi nuhasta vielä muutama päivä sitten.

Eilen illalla saavuimme kotiin, ja vielä silloinkin ensimmäinen syöttö oli taistelua. Mutta sen jälkeen helpotti. Illalla laitoin a:n omaan huoneeseensa nukkumaan ja toivoin ehjää yötä. Aamukahdelta heräsin kuitenkin jo neljännen kerran neljän tunnin sisällä, ja vannoin että jos ei nyt nuku omassa sängyssään niin saa tulla viereen. Mutta yllätys yllätys, paria pientä itkahdusta lukuunottamatta a nukkuikin loppuyön putkeen ja heräsi vasta kahdeksalta, kertaakaan ei siinä välissä tarvinnut hänen huoneessaan käydä!

Voi olla, että pikkuinen kärsikin korvatulehduksen sijaan matkastressistä, uudesta paikasta ja vieraista ihmisistä vaikkei nähtävästi ketään vierastanutkaan. Seuraavan kerran matkaamme Itä-Suomeen uudenvuoden viettoon, saa nähdä kuinka silloin käy...

Pitää nyt kuitenkin tarkkailla pikku-a:n vointia päivä pari ja katsoa mitä tapahtuu, toivottavasti lääkärikäynnille ei ole tarvetta.

Se on vielä kerrottava, että herkuttelut jäivät vanhempieni luona yllättävän vähäiseksi. Sunnuntaina tuli kyllä kahviteltua urakalla, ja kahvipöydän notkuessa munkkeja, joulutorttuja ja jäätelöä mitään ei voinut jättää ottamatta. Kotimatkalla oli kyllä matkaeväänä iso pussillinen salmiakkeja, joiden aiheuttama turvotus näkyy taas vaa'lla sillä aamun paino oli 101,2kg...


lauantai 19. marraskuuta 2011

Tasan 100!

Pakko tulla kertomaan, että vaaka näytti aamulla tasan 100kg! Nyt on kiva lähteä hyvillä mielin sukuloimaan. Ensi viikon alun painosta ei taas tiedä sillä luvassa on taatusti paljon kahvittelua, mut kyllä se paino uudestaankin tuohon saadaan...

perjantai 18. marraskuuta 2011

Erävoitto

Pakko hehkuttaa, että tänään onnistuin hillitsemään herkuttelunhimoni. Muskarin jälkeen piti taas käydä kaupassa, ja yön valvomisesta väsyneenä (pikku-a heräsi viideltä ja valvoi yli tunnin aivan virkeänä) herkkujen himo oli suunnaton. "Vanhaan aikaan" olisi helposti voinut käydä niin, että kauppakassi on täynnä sipsejä ja suklaata. Nytkin herkut houkuttelivat suunnattomasti, mutta mä selvisin! Pakko myöntää että ostin kyllä ison pussin karkkia, mutta ne ovat huomista 400 kilometrin ajomatkaa varten. Karkkien lisäksi ostin myös jokusen pullon EDiä, joista yhden join äsken väsymykseni voittamiseksi.

Huomisaamuna suuntaamme siis koko perheen kera Itä-Suomeen kummipojan syntymäpäiville ja sieltä vanhempieni luo, josta palaamme kotiin maanantaina. Energiajuomat ja karkit ovat siis tarpeen, jotta jaksaa pitkän ajomatkan nukahtamatta rattiin...

Äiti avautuu äid(e)istä

Näin äitinä mun on pakko sanoa, että meitä kaikkia ei todellakaan voi asettaa samaan kastiin siinä kuinka lapsia kasvatetaan, mikä ei taida kyllä olla yllätys kenellekään. Jotku äidit eivät millään osaa ottaa huomioon muita ihmisiä. Mulla on tapana käydä pikku-a:n kanssa muskarissa aina näin perjantai-aamuisin, kun iso-A on hoidossa. Siellä on yksi äiti, joka raivostuttaa kerta kerralta enemmän. Hänen pieni vilhovaltterinsa ei ole hetkeäkään äitinsä sylissä vaan tutkii kaikki paikat ja yrittää koko ajan saada käsiinsä soittimia yms. Vilhovaltterin äiti ei tee asialle mitään, istuu vain lattialla ja hymyilee maireaa hymyään "voi tuota meidän poikaa kun on niin utelias" -tyylillä. Ohjaaja joutuu komentamaan poikaa monta kertaa puoli tuntia kestävän muskarin aikana ilman että äiti liikuttaa eväänsäkään. Tänään ohjaaja sanoi äidille suoraan, että voisitko tulla hakemaan vilhovaltterin pois ettei hän kaada tuota nuottitelinettä, ja vasta sitten äiti reagoi. Tekisi mieli itsekin sanoa kyseiselle muijalle jotain, mutta en viitsi saada (tuntemattomienkaan) ihmisten vihaa niskaani. No, onneksi poika on jo sen verran vanha, että siirtynee tammikuussa isompien lasten ryhmään...

Joku voisi ajatella, että helppo sanoa kun oma lapsi pysyy vielä paikoillaan. Mutta itse asiassa minä kyllä tiedän asiasta jotain. Olin nimittäin viime vuonna iso-A:n kanssa samaisessa muskarissa vielä silloinkin kun neiti osasi jo kävellä. Hänkin oli utelias ja yritti koko ajan päästä soittimien luo, mutta enpä päästänyt. Yleensä A suostuikin olemaan sylissä, mutta kerran pari hän hermostui aivan totaalisesti jolloin häpesin silmät päästäni. Mutta en silti päästänyt häntä häiritsemään muskaritädin työtä.

Yleensäkin ottaen minä en ymmärrä niitä vanhempia, jotka eivät osaa komentaa lastaan vaan antavat tämän tehdä lähes mitä tahansa. Toisaalta voi olla, etteivät he puolestaan ymmärrä meitä vanhempia, jotka komentavat lapsiaan ajoittain voimakkaallakin äänensävyllä (ja liian usein ilman minkäänlaista vaikutusta). Mielestäni on kuitenkin parempi olla tiukka vanhempi kuin sellainen, jonka lapsi ei koskaan opi kuria ja joutuu vasta kouluun tai päiväkotiin mennessään tajuamaan ettei aina voikaan tehdä niin kuin haluaa.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Pieniä valintoja ja ilon aiheita

Vaa'alla oli tänä aamuna positiivinen yllätys, 100,8kg. Eli eilinen kiloa suurempi lukema johtuikin ilmeisesti vain turvotuksesta. Nyt ollaan siis jo todella lähellä sadan kilon alittumista, ihan kivahan se olisi sinne päästä. Paino taitaa olla viimeksi alkanut yhdeksäisellä joskus pari vuotta sitten... Tässä vaiheessa voisi helposti iskeä sokeus. Jos kerran paino on laskenut loppuviikon herkutteluista huolimatta, niin kaipa sitä vähän voisi herkutella. VÄÄRIN! Yleensä lupaavasti alkanut painonpudotus onkin tyssännyt juuri siihen, että olen jatkanut herkuttelua ja odottanut painon tippuvan kuin taikaiskusta.

Kaikkihan on loppujen lopuksi kyse pienistä valinnoista. Siitä, ottaako lounaalla jälkiruoaksi samanlaisen järjettömän herkulliselta näyttävän suklaamunkin kuin (normaalipainoiset) kaveritkin vai ei. Tänään sain jätettyä sen ottamatta. Normaalisti pieni piru olkapäälläni on saanut kuiskuteltua minulle, että eihän se yksi munkki mitään haittaa. Tai suklaapatukka. Tai sipsipussi. Mutta niistähän muodostuu yhteen laskettuna ihan järjetön kalorimäärä.

Toivon, että viime perjantain kaltaista repsahdusta ei tapahtuisi taas aikoihin. En oikeastaan edes ymmärrä vieläkään kuinka sekään tapahtui. Ajaessani pikku-a:n kanssa kotiin muskarista, minun oli käytävä lähikaupasta päivällistarpeet, ja jostain syystä ajatuksissa pyöri jäätelö jo autossa. Kaupassa sisäiset vastaväitteeni olivat hyvin heikkoja, tuskin omatuntoni kuultavissa. Kaikkein pahinta oli, että jäätelön lisäksi ostin myös niitä sipsejä ja juustonaksuja. Pääni sisällä kulkevan ajatusketjun mukaan oli ihan sama jos ostaa niitäkin, jos sortuu muutenkin... No mutta, se on nyt ohi ja elämä jatkuu. Minun pitääkin oppia nyt nauttimaan niistä kaikkein pienimmistäkin ilon aiheista, kun onnistuu välttämään munkin tai suklaapatukan houkutukset, tai kun vaaka näyttää alhaisempaa lukemaa kuin vuosiin. Niistä on hyvä jatkaa eteenpäin :)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Herkkujenostolakosta salasyöpöttelylakkoon

Herkkujenostolakkoni kesti 4 viikkoa ennen kuin sorruin. Sinänsä hyvä että kesti niinkin kauan, sillä ennen lakon aloittamista söin jotain hyvää monta kertaa viikossa. Tänään vaa'alla odotti kuitenkin tuttu lukema 101,8kg, eli painoin saman verran kuin viikko sitten. Mutta uskoisin ainakin osan olevan taas turvotusta, sillä loppuviikosta paino oli taas alempana.

Päätin nyt jatkaa lakkoa mutta nimetä sen uudelleen salasyöpöttelylakoksi. Sillä sehän mun ongelmani nimenomaan on, salasyöpöttely. Tietysti jätän yhä herkut ostamatta, paitsi jos ostan niitä johonkin viemisiksi tai miehen kanssa syötäväksi. Mutta salassa herkuttelu on kiellettyä. Ehdottomasti.

Viikonloppuna tuli perjantain sortumisen lisäksi herkuteltua myös lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina iso-A meni isovanhempiensa luo yökylään ja mä juhlin miehen kanssa kolmatta hääpäivää. Pikku-a oli tosin kotona, mutta ymmärrettävästä syystä sillä vauva ei pulloa huoli. Kotona oli kuitenkin ihan erilaista olla, kun ei tarvinnut koko aikaa viihdyttää A:ta vaan sai löhötä telkkarin ääressä ja syödä ihania, tulisia siipiä mikä ei myöskään A:n läsnäollessa olisi onnistunut. Unta ei kyllä saanut yhtään enempää, sillä pikku-a heräsi sunnuntaina taas kuudelta.
Siipien lisäksi söimme miehen kanssa pusillisen lakuja, pari suklaapatukkaa ja paketillisen valkohomejuustoa suolakeksien kera.

Sunnuntaina olikin isänpäivä, ja menimme mieheni vanhempien luo jossa iso-A olikin jo odottamassa. Siellä herkuteltiin suklaalla, juustokakulla ja muulla makealla, muttei kuitenkaan menty liiallisuuksiin. Tänään onkin sit taas hyvä lopettaa herkuttelu ensi viikonloppuun asti, jolloin juhlitaan kummipojan synttäreitä...

Elämäni dieetit

1. Karkkilakko
Ensimmäinen dieetti jonka muistan, oli jo ala-asteella kun päätin aloittaa karkkilakon. Muistaakseni lakko kesti jopa useamman kuukauden. En tietenkään voinut antaa esimerkiksi sukulaisten tuomia karkkeja jollekin neljästä (tai siinä vaiheessa mahdollisesti vasta kolmesta) sisaruksestani, vaan säilytin ne ja söin kun lakko oli ohi. Karkkilakosta taisi olla jotain hyötyäkin, muistelen painon tippuneen.

2. Sairaaladieetti
Yläasteella - tai mahdollisesti lukiossa, en muista tarkkaan - sain joltain ystävältäni ohjeet kahden viikon sairaaladieettiin. Ideana oli syödä joka päivä tiettyjä ruokia, esim. paketillinen keittokinkkua tai vaikkapa keitettyä pinaattia, yöks. Aamupalana oli pelkkä kupillinen kahvia ilman sokeria, yöks yöks. Muistelen olleeni dieetillä jopa pari kolme ketaa parin vuoden sisällä, mutta sen jälkeen en ole voinut kuvitella syöväni keittokinkkua tai pelkkää pinaattia enää koskaan. Ensimmäisellä kerralla painoa tippui useampi kilo, jälkimmäisistä ei tainnut olla mitään hyötyä.

3. Painonvartijat
Painonvartioihin tutustuin 2000-luvun alussa kun aloitin opiskelut. Tilasin tuolloin ensimmäistä kertaa PV:n kirjekurssin, ja sainkin tiputettua lähes 20 kiloa runsaassa puolessa vuodessa. Sain myös painon pysymään kurissa useamman vuoden ajan laskemalla pisteitä aina silloin tällöin. Myöhemminkin, kun paino oli lähtenyt nousuun, tilasin uusia kirjekursseja saadakseni uusia painonpudotusvinkkejä, mutta kerta kerralla huonommin tuloksin. Ryhmissä en käynyt koskaan, se ei ollut "mun juttu". Nykyään en voisi kuvitellakaan noudattavani painonvartijoiden tiukkaa dieettiä ja liian vähäistä kalorimäärää.

4. Vogelin mehupaasto
Vogelin mehupaastolla olen ollut kolme tai neljä kertaa. Ensimmäisen kerran ostin viikon paketin ja joinkin mehut tunnollisesti, paino taisi pudota 7kg. Mehut alkoivat kuitenkin tökkiä niin paljon (hedelmämehuja lukuunottamatta) että seuraavilla kerroilla ostin vain 4 päivän paketin, joita join kuitenkin viikon ajan. Viimeisellä kerralla lopetin paaston kuitenkin jo kesken, sillä en saanut mehuja enää juotua koska ne olivat niin pahanmakuisia.

5. Sitruunamehu-vaahterasiirappidieetti
Tämä oli kokeilu, joka loppui karvaasti kesken jo parin päivän kuluttua aloittamisesta. Ideanahan oli juoda tuoreista sitruunoista puristettua mehua, jonka sekaan lisättiin vaahterasiirappia ja cayennepippuria. Pari päivää paaston aloittamisesta aloin oksentamaan ja sairastuin myös kuumeeseen, eli dieetti loppui siihen.

6. Nutrilett-pussikeittodieetti
Nutrilettin pussikeittoja olen syönyt pari kertaa. Ostin molemmilla kerroilla viiden päivän paketin, mutta varsinkin jälkimmäisellä kerralla suolaiset keitot alkoivat tökkimään jo pahasti. Makeita pirtelöitä ja patukoita voisin sen sijaan syödä uudestaankin... Suurempaa painonpudotusta en muista kuurin avulla saavuttaneeni.


7. Kiloklubi
Kiloklubiin liityin vuonna 2006 kun palvelu oli vielä maksullinen, ja sen jälkeen olen palannut sivustolle moninaisia kertoja. Pidän palvelussa siitä, että syömisistään saa saman tien palautetta. Palvelussa otetaan pelkän kalorien laskemisen lisäksi huomioon myös hiilareiden, proteiinien ja rasvan osuus sekä myös rasvahappojen laatu. Lisäksi ohjelmassa saa myös palautteen omasta liikkumisestaan. Sivustolla on myös foorumi, jossa on keskustelunosioita laidasta laitaan. Mutta vaikka palvelu on täydelliseltä kuulostava, en ole jaksanut koskaan kirjata ruokia kuin vain pari kolme kuukautta putkeen. Tämän vuoksi tuloksia ei ole tullut. Viimeksi kirjasin syömisiäni ylös pikku-a:n alkuraskaudessa, mutta tuolloin sivusto oli jostain syystä järkyttävän raskas ja tökkivä, joten inspistä ei kauaa kestänyt...

8. X-travaganza
Tämä dieetti on vielä kokeilematta, mutta tiedän jo liittyväni ohjelmaan heti kunhan pikku-a:n imetys loppuu... Ohjelmaanhan kuuluu muutaman viikon tehostartti pussikeittojen avulla, jonka jälkeen siirrytään vähitellen normaalimpiin ruokavalioon. Jäsenille on myös ryhmätapaamisia, henkilökohtaista neuvontaa sekä vapaa pääsy ohjelmaan kuuluvaan kuntokeskukseen ja sen palveluihin. Ohjelma on aika kallis, mutta kaikki tapaamani sen läpikäyneet ovat suositelleet sitä lämpimästi. Imetyksen loppumista siis odotellessa...

lauantai 12. marraskuuta 2011

Sortuminen

Mikä ihmisen päässä oikein liikkuu, kun tietää jonkin asian olevan väärin mutta tekee sitä siitä välittämättä?? Varsinkin, kun ei oikeastaan edes haluaisi.
Sellaista mietin eilen, syötyäni 100g juustonaksuja, 150g perunalastuja ja 9dl Aino-jäätelöä... Kaikista lupauksistani ja hyvästä tahdostani huolimatta ostin siis eilen herkkuja. Jo kaupassa tiesin, ettei siinä ole mitään järkeä muttei se minua estänyt. Koko matkan kaupasta kotiin kärsin morkkiksesta, mutta söin kaikki herkut silti ilman (kovin suuria) tunnontuskia. Osaltaan voin syyttää sortumisesta väsymystä ja valvottuja öitä, mutta ne ovat kuitenkin perimmältään vain tekosyitä. Pitäisihän sitä aikuisella ihmisellä olla edes vähän itsekuria...
Ainut puolustus on, että "vanha minä" olisi ostanut sekä sipsejä että juustonaksuja jättipussin, nyt riittivät tuollaiset pienemmät...

Eipä se paino tällä menolla tipu vaikka kuinka imettäisin, nyt pitää saada itsensä taas ruotuun. Mutta vasta maanantaina, tänä viikonloppuna juhlitaan hääpäivää ja isänpäivää :D

torstai 10. marraskuuta 2011

Sortumavaarassa

Vielä kertaakaan en ole ollut tän herkkujenostolakon aikana niin lähellä sortua kuin äsken piipahtaessani lähikaupassa. Jos mä eilen ajattelin, että väsymys on tosi suuri syy makeanhimoon, niin tänään se korostuu entisestään. Eilen illalla yritin kaikkeni, jotta a nukkuisi yön kunnolla ja omassa sängyssään. Korotin sängynpäätyä, vein huoneeseen pyykkikorillisen märkiä vaatteita ja silppusin sipulia harson sisään pinnasängyn jalkopäätyyn. Siitä huolimatta jouduin heräämään yöllä valehtelematta tunnin välein. Pikku-a nukahti kyllä joka kerta kun vain tyrkkäsin tissin suuhun, mutta heräsi alle tunnin kuluttua. Neljältä väsyin hänen huoneessaan juoksemiseen ja otin a:n viereen nukkumaan, mutta loppuyökin oli levoton nuhaisen vauvan kanssa.

Tänään olo on siis lievästi sanottua koomainen. Onneksi sain sentään viedä iso-A:n hoitoon. Kotimatkalla piti piipahtaa lähikaupassa, ja siellä kaikki mahdolliset herkut suorastaan huusivat huomiota. Ensin leivoshylly, sitten keksit, katselin jopa karjalanpiirakoita kuola valuen suupielistä. Seuraavaksi olivat vuorossa suklaavanukkaat, sitten homejuustot ja viimeisenä jäätelöt. Hyvä, että ainakaan karkkihylly ei ollut matkani varrella...
Kaikki herkut suorastaan vaativat minua ostamaan ne, "eihän yksi pieni pulla/suklaavanukas/homejuusto tms. haittaa" ne houkuttelivat. Onneksi sain kuitenkin hillittyä itseni ja ostin vain pullollisen ED Green lightia, jossa ei ole paljonkaan kaloreita.

Yritän nyt tosissani pysyä herkuista erossa ainakin lauantaihin, jolloin juhlimme miehen kanssa hääpäivää ja lähetämme iso-A:n anopin luo hoitoon. Pikku-a on kyllä kanssamme kotona, mutta saamme kuitenkin ottaa paljon rennommin isosiskon ollessa hoidossa. Sitä siis odotellessa...

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Väsymystä ja makeanhimoa

Olen tajunnut mikä on palkitsemisenhalua ja ketutustakin tehokkaampi makeanhimon aiheuttaja: väsymys.
Kaikki alkoi eilen illalla. Pikku-a oli nukahtanut joskus puolen kymmenen aikaan, ja kymmeneltä pääsin itsekin miehen kanssa sänkyyn. Tuskin olin saanut pään tyynyyn, kun itkuhälyttimestä kuului yääääh. No, tyrkkäsin a:lle tissin suuhun, jota aikansa lutkuteltuaan neiti nukahti. Menin takaisin sänkyyni, mutta jo viiden minuutin päästä itku alkoi taas. Toinen tissi suuhun, jospa nälkä ei vielä lähtenytkään. Vauva nukahti taas, mutta nyt en ehtinyt kuin laittaa hänet sänkyynsä kun kitinä ja vikinä alkoivat uudestaan. Aikani tyynnyteltyäni sain a:n nukahtamaan, mutta vain hetkiseksi.

Tätä jatkui muutaman kerran, jonka jälkeen luovutin ja otin a:n nukkumaan minun ja mieheni väliin. Parin tunnin unten jälkeen vauva heräsi kitisemään, ja huomasin tämän nenän olevan aivan tukossa. Ihanaa, nuha se tästä vielä puuttui. Olihan se tosin odotettavissa, iso-A on nimittäin ollut nuhassa ja yskässä jo muutaman päivän. Yö menikin sitten tämän tästä heräillessä, välillä kelpasi rinta, välillä tutti, ja onneksi uni tuli aika pian uudestaan. Aamulla olo oli kuitenkin kuin olisi rekan alle jäänyt.

Aamupäivällä olin kyllä tavallistakin huonompi äiti. Yleensä sentään edes yritän leikkiä iso-A:n kanssa ja viihdyttää pienempää, mutta nyt en jaksanut vaivautua. Istuin a:n huoneen lattialla olevalla imetyspatjalla vauva sylissä ja luin uusinta vauva-lehteä samalla kun iso-A leikki hammasharjallaan jonka oli saanut itselleen kinuttua. Välillä yritin (varmastikin todella vakuuttavalla äänensävyllä) kieltää tyttöä pesemästä harjalla seiniä, lattiaa, sukkiaan tai kissoja, mutta ilman että olisin kunnolla edes nostanut katsetta pois lehdestä. No, onneksi ostin kaupasta eilen uuden hammasharjan iso-A:lle, voin vaikka ottaa sen illalla käyttöön...

Nyt molemmat lapset nukkuvat, ja makeanhimo on suunnaton. Onneksi kotona ei kuitenkaan ole mitään makeaa, eli taidanpa painua pikku-a:n viereen meidän sänkyyn, jos vaikka saisin hetken nukuttua itsekin...

tiistai 8. marraskuuta 2011

Fond du Chef





Kuulun Buzzadoriin (lue lisää täältä) ja sain hiljattain testattavakseni ja buzzattavaksi Knorrin Fond du Chef -tuotteita. Olen maustanut naudanlihafondilla esimerkiksi jauhelihakastiketta, lihamurekketta ja maksakastiketta, kanafondilla broilerikasviswokin lisäkeriisiä, kasvisfondilla lihakeittoa ja kasvissosekeittoa sekä Knorrin uutuusmaulla kalafondilla tonnikalapastavuokaa. En ollut aiemmin tutustunut näihin fondeihin, mutta mielikuva oli todella positiivinen. Kaikki ruoat saivat jotain uutta säväystä, eikä fondi ollut mielestäni liian suolaistakaan. Olen tarjonnut fondeilla maustettua ruokaa muutamille miehen sukulaisille ja parille kaverilleni, ja kaikki ovat tykänneet. Jaoin miehen sukulaisille myös näytteitä fondeista, ja ovat kyllä kehuneet niitä kokeiltuaan niitä ruokiin itsekin.
Luulisin, että noita fondeja tulee ostettua jatkossakin, ainakin lihafondia tavallisten lihaliemikuutioiden sijasta.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Uusi nimi

Vaihdoin sit blogini nimen. Ajattelin että jos tässä kerran höpistään paljon muustakin kuin vain painonpudotuksesta, niin kaipa nimikin voi olla vähän moniselitteisempi.

Kuten ajattelinkin, vaaka näytti tänään enemmän kuin perjantaina eli 101,8kg. Olen kuitenkin optimisti ja ajattelen sen 800 gramman olevan pelkkää nestettä, jospa siitä pääsisi pian eroon. Jääkaapissa onkin jo sulamassa rasiallinen mansikoita iso A:n päiväuniaikaa varten...

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Pikkujoulut ja krapulaton päivä


Pääsin lauantaina viettämään pikkujouluja äitiporukalla ilman lapsia. Juhlan kunniaksi ostin kolme karpalolonkeroa, niitä vain alkossa myytäviä jotka ovat kaikkein parhaita. Tarkoitus oli, että kunhan ne olen saanut tuhottua niin siirryn kavereiden viineihin joita lupasivat tuoda sen verran paljon että riittää muillekin :D Lapset jäivät miehen kanssa kotiin ja jännitin alusta alkaen sitä, kuinka pikku-a hyväksyy tuttipullon sillä siinä on ollut hankaluuksia.

Kavereita oli hauska nähdä. Laulettiin singstaria ja juoruiltiin, syötiin kaikkea hyvää ja karpalolonkerotkin riittivät yllättävän kauan. Jostain syystä minulla ei niiden jälkeen tehnytkään lainkaan mieli viiniä joten siirryin juomaan pelkkää vettä. Olin pari kertaa kysellyt mieheltä pikku-a:n tilannetta, ja pullo ei vain meinannut kelvata millään. Siinä vaiheessa kun kaverit alkoivat vaille yksitoista miettimään baariin siirtymistä, päätin lähteä kotiin. Vaikka olikin ollut hauska ilta, niin alkoi jo olla väsy eikä minua huvittanut lainkaan baarien ihmispaljous ja kakofonia. Soitin siis taksin noutamaan minut ja olin kotona hieman yhdentoista jälkeen. Yllätyksekseni a oli nukkumassa, vaikka oli kello 16 jälkeen juonut yhteensä ehkä 30ml maitoa. Menin itsekin nukkumaan, ja päätin että koska pää oli jo ihan selvä niin imetän a:n kun tämä jossain vaiheessa herää.
a heräsi puoli kahden jälkeen, söi ja jatkoi uniaan aamuseitsemään. Kaiken lisäksi - ja vastoin viime aikaisia tapojaan - hän nukahti vielä sittenkin, ja saimmekin nukkua puoleen yhdeksään koska myös iso-A nukkui tavallista kauemmin.

Tänään on - vaikkei krapulaa olekaan - vietetty krapulapäivää ja tuhottu miehen kanssa pussillinen irtokarkkeja iso-A:n päiväunien aikana. Tai siis minä söin suurimman osan, mies söi vähäsen... Eilen syömiset pysyivät onneksi suht. kohtuudessa, vaikka söin esimerkiksi tonnikalapiirakkaa, homejuustoja, sipsejä, juustokakkua, suklaakakkua ja karkkia. Kakkuja ja piirakkaa söin kuitenkin vain palan jokaista enkä muitakaan herkkuja ihan älyttömästi. Aamulla vaaka näytti päälle 102 kiloa, mutta tiedän ainakin osan siitä olevan alkoholin ja suolan kerryttämää nestettä. Pitänee huomenna syödä A:n päiväuniaikaan iso kasa mansikoita, nehän poistavat nestettä aika tehokkaasti :)

Saa nähdä mitä teen pakastimessa oleville minigrip-pusseille jotka ovat täynnä äidinmaitoa. Pikku-a ei niitä näytä huolivan, eli pitänee heittää pois. Toisaalta voisi vieläkin yrittää totuttaa tyttöä pulloon, vaikka siitä onkin ollut aika heikkoja tuloksia viime aikoina...

perjantai 4. marraskuuta 2011

101kg!

Nyt on pakko tulla hehkuttamaan senkin uhalla että vaaka näyttää maanantaina enemmän, mutta tänään sain tulokseksi ihanan lukeman 101kg! Näin vähän en ole painanut yli kahteen vuoteen. Jotain hyötyä tästä herkkujenostolakosta siis on. Maanantaina painokäyrään saattaa tulla pieni hyppäys ylöspäin, mutta mä tiedän sen olevan vain kertynyttä nestettä huomisen pikkujouluista, joita odotan kuin kuuta nousevaa.

Alunperinhän lupasin, etten osta suklaata (tai herkkuja) ennen kuin painan alle 100kg, mutta jos mä nyt oikeasti pääsen siihen ennen joulua niin lakko saa kyllä jatkua edelleen. Tietenkin mulla tekee mieli jotain hyvää useinkin, mutta se halu ei ole enää niin polttavaa ettei sitä voisi vastustaa. Ja koska en myöskään ole luvannut olla syömättä lainkaan herkkuja, niitä on helpompi olla ostamatta kun tietää saavansa niitä syödä aina silloin tällöin :)

torstai 3. marraskuuta 2011

Päivähoitoahdistusta


Hain äsken iso-A:n hoidosta ja ahdistuin suunnattomasti. Hoitotädit ovat jo useamman kerran valitelleet sitä, ettei A suostu nukahtamaan päiväunille vielä puoliltapäivin ja häiritsee höpöttelyllään muiden lasten unia. Tänään yksi tädeistä kysyi koska A on aamulla herännyt. Klo 7.45 vastasin. Siihen täti sanoi, että A pitäisi herättää aikaisemmin, jotta suostuisi nukahtamaan muiden kanssa samaan aikaan. Ymmärrän kyllä hoitotätien kannan, mutta jos mä olen joutunut heräämään yöllä x kertaa pikku-a:n takia, niin ei todellakaan huvittaisi herätä aamulla seitsemältä vain siksi että A olisi tarpeeksi väsynyt päiväuniaikaan. Eikä nyt miestäkään viitsisi pakottaa heräämään.

Ollako siis marttyyri ja herätä seitsemältä? Ollako itsekäs ja pakottaa mies heräämään? Vai ollako huomaamaton muita kohtaan ja nukkua kunnes olisi pakko herätä eli 7.45 (ellei A sitten itse herää jo aikaisemmin)? Viimeinen vaihtoehto houkuttelee ainakin tällä hetkellä suunnattomasti, voisihan sitä sit valehdella päiväkodissa että juu, herätettiin seitsemältä, voi voi, eikö sekään auta...

Niin, ja mikäköhän pyöri ensimmäisenä ahdistuneessa mielessäni heti päiväkodin ovesta ulos päästyäni. Suklaa tietenkin. Onneksi en olisi edes jaksanut piipahtaa kaupassa, enkä tuollaisen takia viitsi herkkujenostolakkoanikaan tärvellä...

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Herkunostolakkoa ja herkuttelua

Nyt kun herkkujenostolakkoa on kestänyt runsaat pari viikkoa, voinee sanoa että se taitaa oikeasti toimia. Mä en ole muuttanut tavoissani mitään muuta, mutta paino on mennyt hitaasti mutta varmasti alaspäin. Tänään vaaka näytti jo alle 102 kiloa, mutta en vielä päivitä tuota sivupalkin laskuria vaan vasta maanantaina jonka olen ottanut "viralliseksi" punnituspäiväksi. Jos tämänaamuinen lukema olikin vain jokin ohimenevä ilmiö, niin eipä ainakaan painokäyrä pääse tekemään mitään nousuja tälleen keskellä viikkoa :) Ja koska lauantaina on tarkoitus syödä ja juoda kaikenlaista äitiporukan pikkujouluissa, niin sen jäljiltä saattaa kertyä turvotusta kroppaan vielä maanantaillekin...

Pakko myöntää, että olen mä kyllä herkkuja ostanut pari kertaa, mutta en yksin syötäväksi vaan vieraita varten. Se saakin olla tässä lakossa poikkeus, eli jos vieraita on tulossa niin täytyyhän heille jotain hyvää tarjota... Mutta ilmeisesti jo se, etten vedä joka päivä (tai edes joka toinen päivä) suklaata kaiken maailman ketutukseen, tepsii. Mä valittelin iso-A:n vauva-aikana että ei mulla ainakaan raskauskilot hävinneet imetyksen myötä, mutta syynä taitaa olla vaan se että mulla oli yleensä aina vaatekaapin kätköissä levy (tai pari) Fazerin sinistä tai jotain muuta hyvää. Pikku-a:n raskausajalta mulla nyt ei kiloja enää olekaan, mutta iso-A:n kiloja on yhä tiputtamatta viitisen kappaletta. No, pikku-a on vasta 4kk eli imetyksen luulisi jatkuvan vielä muutaman kuukauden ajan, jospa siinä ajassa saisi painon edes alle 100 kilon...

Sokerin ja varsinkin sokerin ja rasvan yhdistelmän on muuten äskettäin todettu olevan verrattavissa huumeriippuvuuteen, ainakin tämän iltalehden jutun mukaan, ei siis ihme että herkuttelun pahasta tavasta on niin kovin hankala päästä eroon...

maanantai 31. lokakuuta 2011

Haasteita



Tämä viikko tulee olemaan taas todella haastava, sillä mies palaa iltavuorosta vasta vaille 9 illalla joka päivä. Onneksi näitä viikkoja ei ole kuin kerran kuussa, muuten voisi loppua jaksaminen kesken. Onhan M aamupäivisin seurana ja apuna, mutta se ei auta yhtään iltapäivien loputtomaan laahaamiseen.

Ja niin kuin viikossa ei olisi haastetta jo muutenkin tarpeeksi, pikku-a on nukkunut taas jo kaksi yötä huonosti. Tämä äiti on siis jo valmiiksi väsynyt. Tiedä sitten vaivaavatko perjantaina saadut rokotukset vai jokin muu, mutta öisin heräillään usein ja päivisinkin kiukutellaan. Ei nyt luulisi vielä hampaitakaan olevan tulossa, sillä iso-A:lle eka tuli vasta yhdeksän kuukauden iässä, sekä mulle ja miehellekin aikanaan tosi myöhään. Eihän se tietysti mitään merkkaa, mutta imetyksen kannalta toivon kuitenkin että hampaista ei olisi kyse.

Olenkin todella tyytyväinen, jos selviän tästä viikosta ilman ylimääräisiä herkutteluja. Äsken sain otettua pienet päiväunet, ja niiden jälkeen oli pakko syödä muutama kourallinen rusinoita että pääsin pahimmasta makeanhimosta eroon! Jos kotona olisi ollut mitään muuta hyvää, niin ei olisi enää...

Eilen jatkettiin myös jo elokuussa aloitettua projektia siirtää iso-A nukkumaan isojen lasten jatkettavaan sänkyyn. Tuolloin nukkumiset sujuivat viikon verran niin mainiosti, että pikku-a sai pinnasängynkin, mutta sitten A ei enää suostunutkaan sänkyynsä jäämään vaan on nukkunut matkasängyssä siitä asti. Eilisen mummolaan tehdyn yökyläilyn jälkeen emme kasanneet matkasänkyä, vaan laitoimme A:n isoon sänkyyn, jonne neiti jäi todella mallikkaasti ja nukkui aamuun saakka. Turha kuitenkaan toivoa että sama tuuri olisi jatkunut, kun oli aika laittaa neiti tänään päiväunille. Köllötteli kyllä nätisti peiton alla koko sadun lukemisen ajan, mutta kun olin saanut istahdettua tietokoneen ääreen niin kuulin kuinka A:n huoneen ovi avautui. Yritin sitten kaikkeni, jotta olisin saanut iso-A:n jäämään sänkyynsä, mutta turhaan. Istuin vieressä mutta A:n mielestä oli vain hauska leikki kun äiti työnsi takaisin makuulleen. Sitten menin huoneesta pois ja vahdin oven takana ettei tyttö tule ulos, mutta tämä laittoikin vain valot päälle ja alkoi leikkimään. Puolen tunnin turhan taistelun jälkeen luovutin ja kokosin matkasängyn, jonne A jäi saman tien ilman minkäänlaisia taisteluita. Taidan kokeilla jatkettavaan sänkyyn nukuttamista uudemman kerran taas parin kuukauden kuluttua...

torstai 27. lokakuuta 2011

Suunnitelmat uusiksi

Minun piti mennä tänään pikku-a:n kanssa vauvakinoon, kun iso-A on hoidossa. Olin jo henkisesti varautunut herkkujenostolakkoni väliaikaiseen taukoon, sillä onhan leffassa pakko olla jotain hyvää mukana. No, iso-A päätti kuitenkin herätä tänä aamuna aivan liian aikaisin eli jo kuuden jälkeen, ja kiukutteli sitten väsymystään koko aamun ennen päiväkotiin menoa. Päätinkin siis, että vauvakino saa jäädä välistä kun vielä kaverikin perui sinne tulon eli en viitsinyt yksin lähteä. Jotain hyvääkin siis tuosta seurasi, (ainakin) yksi päivä lisää ilman rahan tuhlaamista herkkuihin. Onneksi en ollut ostanut lippua etukäteen netistä kuten meinasin.
Vauvakinon sijaan piipahdin lastentarvikkeisiin keskittyvällä kirpputorilla ja ostin iso-A:lle parit talvikengät sekä pikku-a:lle pyjaman ja helistimen, ja käytin autonkin pesulassa kun mies ei saa koskaan sitä pestyä itsestäni puhumattakaan.

Päivän toinen suunniteltu meno oli vauvajumppa, joka olisi alkanut n. 10 minuuttia sitten. Aamupäivällä olin kovasti menossa sinnekin, mutta sitten iski väsymys ja kun pikku-a:kin nukahti sopivasti niin otin itsekin pienet torkut joilta heräsin vasta äsken eli liian myöhään jotta olisin ehtinyt enää ajoissa paikalle.

Kolmas tänään ohjelmassa oleva meno olisi bailatino, jospa saisin itseni raahattua edes sinne...

Iso syy sille, miksi olen tuntenut oloni niin kettuuntuneeksi on se, että hieroja soitti aamulla ja perui huomisen aikani koska on tullut kipeäksi. Se sai mut todella surulliseksi, kiukkuiseksi ja pettyneeksi sillä selkä on täysin jumissa ja olen odottanut hierontaa jo viikon. Nytkin tekisi mieli vain itkeä ja herkutella. Uusi aika on varattuna ensi keskiviikolle, toivottavasti hieroja paranee siihen mennessä.

Saa nähdä, tuleeko herkkujenostolakossa viikonloppuna tauko vai ei. Mies on nimittäin mahdollisesti lähdössä veljensä kanssa mökkeilemään lauantaista sunnuntaihin, ja jos olen lasten kanssa kolmisin kotona kaksi päivää niin silloin olen täysin oikeutettu herkuttelemaan kunhan saan tytöt illalla nukkumaan. Toinen vaihtoehto on mennä yöksi anopin hoteisiin, jossa tulisi kyllä myös herkuteltua mutta a) en ostaisi herkkuja itse eli lakko sinänsä pysyisi tauottomana, b) herkuttelun määrä olisi luultavastikin paljon hillitympää kuin jos mässään yksin kotona. Kaipa se tänään tai huomenna selviää, mitä viikonloppuna on ohjelmassa...

tiistai 25. lokakuuta 2011

Imetysasiaa

Taisi pikku-a:lla olla pelkkä tiheän imun kausi viime viikolla kun heräili tunnin parin välein yölläkin, sillä nyt syöttövälit ovat taas harventuneet. Tiedä sit että vaikuttiko omaan huoneeseen siirto. Viime yö oli kyllä a:lla ennätys. Söi puoli kahdeksalta ennen kuin lähdin zumbaan. Oli nukahtanut ysiltä just ennen kuin tulin kotiin ja yritin sit tunkea tissiä suuhun ennen kuin menin nukkumaan joskus kymmenen jälkeen. Eihän a edes herännyt vaan oli ihan sikeässä unessa. Pelkäsin että joudun heti nukahtamisen jälkeen heräämään syötölle, mutta yllätyksekseni heräsin vasta neljältä! Very Happy Oli pakko käydä pumppaamassa toista rintaa tyhjemmäksi, jonka jälkeen otin a sängystään ja kun työnsin rinnan suuhun niin alkoi unissaan syömään ja jatkoi uniaan. Aamulla otin sit puoli seiskalta viereen ettei herätä iso-A:ta jos alkaa itkemään. Mut ei todellakaan siis tartte vielä velliä aloittaa vaikka niin harkitsinkin kun oli noita rikkonaisia öitä.

Mä olen ollut ihan valmis antamaan a:lle myös korviketta, ja sitä on ollut ostettunakin, mutta heitin sit ne purkit roskikseen jokin aika sitten kun olivat menneet vanhaksi. Sitä on halunnut vain testata että kuinka kauan pystyisi menemään pelkällä rintamaidolla. Pumpannut olen pakastimeen maitoa ja välillä annetaan pullosta jos olen vaikka jumpassa, mutta a ei aina suostu siitä kovin helpolla syömään. Nyt on kyllä myönnettävä etten ole varmaan pariin kolmeen viikkoon kokeillut antaa pullosta maitoa lainkaan, pitäis varmaan pumpata ettei ihan kokonaan unohda kuinka siitä juodaan... Varsinkin kun olen menossa viikon päästä äitiporukalla iltaa viettämään, ja tarkoitus on paitsi tulla taksilla kotiin joskus myöhään, niin vähän juoda jotain naista väkevämpääkin eli pullosta on pakko ruokkia koko yö... 



Isosiskonsa oli ihan eri maata. Sai korviketta jo synnärillä, ja koko vauva-aikansa myös pullosta maitoa. Velli aloitettiin 3kk iässä ja kiinteät kun 4kk tuli täyteen. Pikku-a on ollut tissivauva koko ajan, enkä voisi kuvitellakaan että alkaisin antamaan soseita kahden päivän päästä kun hän täyttää 4kk. Mut jospa 5kk iässä viitsisi vähän alkaa maistelemaan...


Tissitakiaisuus tietysti ehkäisee tehokkaasti a:n viemistä hoitoon yhtään pitemmäksi aikaa. Iso-A oli ensimmäisen kerran yökylässä isovanhempiensa luona jo alle 4-kuukautisena, mutta pikku-a:n kanssa ei taida onnistua ihan äkkiä. Voisihan sitä pakastettua maitoa raahata kylmälaukussa isovanhempiensa luokin, mutta jostain syystä ei yhtään huvita...


BTW, herkkujenostolakko on kestänyt jo viikon ja 4 päivää. Viikonloppuna tuli taas herkuteltua lauantaina miehen kanssa ja sunnuntaina anoppilassa fasun sinistä sekä omenaviinereitä, mutta liiallisuuksiin en kuitenkaan mennyt. Toivon hartaasti, että tämä vaikuttaisi jossain vaiheessa painoonkin...

lauantai 22. lokakuuta 2011

Selvisin taas kauppareissusta ilman (luvattomien) herkkujen ostoa. Luvattomien siksi, että luvallisia herkkuja ostin chilipähkinöiden ja dops-paketin verran, sillä ne söimme miehen kanssa herkkupäivän kunniaksi. Karkkihyllyn ohi kävellessäni mukaan meinasi lähteä Fazerin sininen, mutta vain meinasi, ei lähtenyt. Ajatukset menivät siinä vaiheessa suunnilleen siten, että "kun jään iltapäivällä pikku-a:n kanssa pariksi tunniksi kaksin kotiin miehen ja iso-A:n lähtiessä muualle, olisi kiva jos saisi syödä jotain hyvää". Onneksi tajusin, että tänään tulee syötyä jotain hyvää muutenkin. Ja toiseksi, eipä tässä paljon olisi ehtinyt herkuista nauttia sillä a halusi olla lähes koko ajan sylissä.

Tehtiin eilen miehen kanssa extempore-päätös ja siirrettiin pikku-a omaan huoneeseensa nukkumaan. Kolme rikkinäistä yötä alkoivat jo tuntua, ja haluttiin testata josko vauvaa nukuttaisi paremmin kun ei ole koko ajan äidinmaidon haju nenässä. Tiedä sitten että oliko tiheän imun kausi joka tapauksessa ohi vai vaikuttiko huoneen vaihto, mutta ensimmäinen herätys tuli vasta puoli kolmelta eli sain ruhtinaalliset neljä tuntia yhtäjaksoista unta. Olin laittanut a:n huoneen lattialle patjan jonka päällä imetin, siirsin siitä neidin omaan sänkyynsä ja menin itse omaan huoneeseeni nukkumaan.

Toinen herätys oli puoli kuudelta, ja juuri kun olin kuuden aikaan saanut a:n syötettyä ja olin menossa omaan huoneeseen, iso-A heräsi. Päätin että en todellakaan halua nousta niin aikaisin enkä viitsi pakottaa miestäkään, joten vaihdoin tytöltä vaipan ja vein takaisin sänkyynsä. Jonkin aikaa hän siellä hihkui, mutta nukahti onneksi uudelleen. Puoli kahdeksan maissa pikku-a heräsi taas jolloin hain hänet minun ja mieheni viereen loppu"yöksi". Siinä me sitten torkuttiin yhdeksään, jolloin iso-A heräsi. Takana siis aika onnistunut yö, mutta silti meinaa väsyttää. Ei niitä univelkoja ihan tuolla vielä kuitata...

perjantai 21. lokakuuta 2011

Annoin periksi mutakakulle...


Tällaiseen mä sit sorruin, eli mutakakun himo antoi periksi.
Ohjeessa on 100g voita, 2,5dl sokeria, 2 kananmunaa, 1,5dl vehnäjauhoja, 3rkl kaakaojauhetta ja 1tl vanillinisokeria. Aineet sekaisin ja paistaminen uunissa 175 asteessa n. 20min.

Ja tottakai söin kakun kerralla heti sen jäähdyttyä, eikä muuten kestänyt kauaa sen syömisessä...
Sen siitä saa kun on peräkkäin kolme erittäin huonosti nukuttua yötä, joiden lisäksi iso-A päätti herätä tänään jo kuuden jälkeen. Ja kun pikku-a on tänään nukkunut vain parit puolen tunnin torkut eli itsekään ei ole saanut levätä, niin väsymysahdistus vaan kasvaa...

"Piristävä" ulkoilureissu

Eilisen väsypäivän päätteeksi (eli iltapäivällä kolmen aikaan) oli aika hakea iso-A hoidosta. Aurinko paistoi ja ilma oli mitä mahtavin, joten päätin lähteä liikenteeseen tuplarattaiden kanssa sillä ajattelin raittiin ilman piristävän. Päiväkodille asti kaikki menikin ihan mukavasti, mutta sieltä lähdettäessä kaikki alkoi mennä päin pyllyä noin niinkuin kauniisti sanottuna.

Iso-A osaa oikein hienosti sanoa lauseen "kävelen itse", mutta hänellä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mitä käsitteet "tännepäin", "ei sinne", "varovasti" tai "tottele äitiä" tarkoittavat. Koko kotimatka oli lievästi sanottuna hermoja raastava. Neiti oli koko ajan menossa talojen pihoihin tai niin kiinnostunut ojassa olevasta vedestä, että olisi taatusti tipahtanut ojaan ilman minua. Jos vastaan tuli vesilätäkkö, sinne oli tietenkin kahlattava saman tien. A:lla oli kyllä kumisaappaat jalassa, mutta kesken kävelyreissun tajusin että hänen toista päivää käytössä ollut - syntymäpäivälahjaksi saatu mutta tuolloin vielä liian suuri - välikausipuku on Reimaa, ei Reimateciä eli vedenpitävyyttä tuskin löytyy ainakaan kovin paljon. Onneksi kaikkein syvimmiltä vesilätäköiltä vältyttiin, ja kotimatka jatkui. Loppujen lopuksi en kuitenkaan enää jaksanut sinne tänne säntäilevää pikkuneitiä, ja kun pikku-a:kin heräsi ja alkoi liikkua levottomasti vaununkopassaan, nostin A:n rattaisiin ja kävelin kotiin. Tästä tietenkin seurasi kunnon raivari, enkä halua tietää miltä näytin lykkiessäni vaunuja hampaat irvessä kotia kohden. Onneksi vastaan tuli vain autoja, ei muita jalankulkijoita.

Kotiin päästyäni olin entistäkin väsyneempi ja ärsyyntyneempi, mutta onneksi sain istuttaa A:n hetkeksi tv:n ääreen jotta pystyin ruokkimaan pikku-a:n ja tekemään sen jälkeen päivällistä. Miehen tullessa puolen seitsemän aikaan kotiin aloin joka tapauksessa olemaan aivan kypsä kaikkeen, mutta onneksi sain rientää lähes saman tien bailatino-tunnille joka piristi mieltä välittömästi.

torstai 20. lokakuuta 2011

Väsymystä ja herkkujen himoa

Iso-A on taas hoidossa, mikä on ihan hyvä sillä tämän hetkisellä olotilalla tuskin jaksaisin viihdyttää koko päivää puolitoistavuotiasta ikiliikkujaa. Viimeiset pari yötä ovat olleet suoraan sanoen kamalia. Pikku-a on herättänyt 3 tai 4 kertaa yössä. Toissayönä pisin unijakso taisi olla pari tuntia, viime yönä kolme ja puoli. Lisäksi kärsin iskiaksesta ja yöllisistä selkäkivuista, nuku siinä sitten levollisesti!  Kaiken kukkuraksi pikku-a nukkui eilenkin päivän aikana varmaan n. puoli tuntia, eli silloinkaan ei saanut levättyä. Tai nukkui hän sitten iltapäivällä parin tunnin päiväunet, mutta vasta kun olin hakenut iso-A:n hoidosta...

Väsymys onkin saanut itselleni aikaan oikein kunnon paska äiti -fiiliksen erään toisen blogin nimeä lainatakseni. Välillä a on saanut loikoilla lattialla puuhamatollaan niin kauan kuin malttaa, ja vaikkei enää malttaisikaan. Pieni kitinä on saanut muuttua jo kunnon rääkymiseksi ennen kuin tämä äiti on jaksanut nostaa ahteriaan sohvalta tai tietokoneen äärestä. Tänään väsymys alkaa olla jo sitä luokkaa että tekisi mieli vain itkeä. Äsken sain a:n nukahtamaan syliin, mutta heti kun siirsin sänkyynsä niin heräsi samantien. Sylissä nukahti pian uudestaan, ja nukkuu juuri nyt vaan kuinka kauan. Lounasta pitäisi syödä, toivon että ehdin tehdä edes sen ennen kuin a herää. Sänkyyn menosta on varmaan turha haaveilla, tuskin a kuitenkaan kauaa nukkuu...

Tässä olotilassa ei siis ole ihme, että tekisi koko ajan mieli jotain hyvää. Jos kotona olisi suklaata, sortuisin samantien. Tai jos tilillä olisi enemmän kuin 3 euroa niin herkkujenostolakossa saattaisi tulla iso repsahdus. (Yritän aktiivisesti unohtaa s-tilillä bonuksista kertyneet hätävararahat, joilla tosin pitää käydä lauantaina ruokakaupassa...) Onneksi maanantaina on taas äitiyspäivärahapäivä, ja toivon saavani viikonlopun aikana levätä edes sen verran että pahin väsymys ja herkkujen himo hellittäisi etten sorru käydessäni lasten kanssa kolmisin kauppareissulla.

Paskaa fiilistä lämmittää tuskin edes se, että pikku-a kääntyi tänään ensimmäisen kerran selältä vatsalleen. Yritystä on riittänyt jo jonkin aikaa, mutta tänään vauveli keksi kuinka homma hoituu. :)

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Minäkuvaa ja omaa aikaa

Iso-A on hoidossa ja tällä äipällä on melkein omaa aikaa. Nyt olisi mahdollisuus seurustella pikku-a:n kanssa, mut mitä mä teen? Istun vauva sylissä tietokoneen ääressä... Mulla on tosi usein huono omatunto a:n puolesta kun isosisko vaatii niin paljon huomiota. Yleensä a saa loikoilla puuhamatolla tai istua sitterissä tai sit olla sylissä ilman katsekontaktia äitiinsä. Mut silti en taaskaan malta pysyä koneelta poissa...

Mä olen miettinyt aika paljon mun minäkuvaani, joka on aina ollut jollain lailla vääristynyt. Kaikki alkoi jo ala-asteella, jolloin ainut naispuolinen luokkakaverini (eli olosuhteiden pakosta myös "paras kaveri", kyläkoulun ihanuuksia) haukkui läskiksi vaikka - valokuvia myöhemmin tarkasteltuani - oli itse minuakin pullukampi.
Koko yläasteajan koin olevani läski, vaikka valokuvat kertovat olleeni ihan normaalipainoinen.

Siitä lähtien minäkuvani onkin vääristynyt sitten ihan väärään suuntaan. Lukiossa lihoin, mutta opiskeluaikanani laihduin ja painoin 65kg useamman vuoden ajan. Olin oikeasti tosi hyvännäköinen myös omasta mielestäni. Mutta kun paino lähti taas nousemaan, niin minäkuvani muuttuminen ei onnistunutkaan niin helposti. Peilistä katsoi yhä se sama normaalipainoinen nainen, vaikka vaaka näytti 90 kiloa ja valokuvat kertoivat totuuden. Nykyäänkin, yli sadan kilon painoisena, en peilistä katsoessani näe itseäni lihavana. Mutta kun katson valokuvia tai vaikkapa käyttämiäni vaatteita pyykkinarulla niin kauhistun joka kerta.

En tiedä johtuuko motivaation puutteeni juuri vääristyneestä minäkuvasta. Vaikka tiedän olevani lihava ja näyttäväni ihan kamalalta, peili ei sitä kerro, minkä vuoksi sorrun yhä uudestaan ja uudestaan herkuttelemaan ihan liikaa.

Mutta nyt on jo 5. päivä herkkujenostolakossani, ehkä ne mielihalutkin siitä vähitellen kaikkoavat...

tiistai 18. lokakuuta 2011

Mielipiteiden tuomisesta julki


Olen huomannut erinäisillä lapsiaiheisilla foorumeilla keskustelun olevan aikalailla haastavaa. Toisaalta haluaa tuoda julki omat mielipiteensä lasten kasvatuksesta, toisaalta ei halua antaa sellaista vaikutelmaa että on olevinaan kaikkitietävä viisastelija. Kaikki neuvot toisille äideille on annettava kieli keskellä suuta jottei kukaan taatusti loukkaannu. Olenkin todennut hyväksi metodin, jossa neuvo piilotetaan muiden juttujen keskelle tai painotetaan sitä kuinka mielipiteitä on monia.

Viime aikoina eräässä facebookin tuttujen kesken perustetussa äitiryhmässä (kaikkien lapset syntyneet tämän vuoden huhti-heinäkuussa) on keskusteltu kovasti kiinteiden aloittamisesta. Useampi äiti tuosta 8 hengen porukasta on lopettanut imetyksen syystä tai toisesta jo pian vauvansa syntymän jälkeen, meitä taitaa olla kolme jotka yhä imettävät. Ryhmässä onkin ollut havaittavissa jonkin asteista perässähiihtämistä: kun yksi kertoo kokeilleensa lapsensa kanssa jotain uutta, toiset seuraavat heti perästä. Yllätys yllätys, meillä jotka vielä imetämme, on kaikilla jo lapsi(a) entuudestaan eli tiedämme jokaisen taplaavan tavallaan. Mutta ne esikoisensa saaneet... Yksi kokeili maidonsakeuttajaa hillitsemään pulauttelua, ja kohta kaikki muutkin pullosta vauvansa ruokkivat ostivat sitä. Ensin jokainen oli ihan innoissaan, kunnes viikon parin päästä huomasivat ettei vauva kakkaa enää lainkaan tai todella kivuliaasti. En tiedä lopettivatko kaikki sakeuttajan käytön, mutta useampi ainakin.

Mutta siitä kiinteiden aloittamisesta. Ryhmässä on ainakin pari innokasta kiinteiden aloittajaa, jotka eivät ole malttaneet odottaa vauvansa täyttävän edes neljää kuukautta ennen kuin ovat aloittaneet soseiden antamisen. Kyllähän jotku vauvat vaativat niin paljon maitoa että kiinteiden aloittaminen aikaisin on ihan järkevää. Mutta mielestäni soseita ei pitäisi alkaa maistattamaan vain siksi, että äiti on malttamaton hätähousu joka haluaa päästä kokeilemaan soseiden syöttämistä koska kaikki muutkin tekevät jo niin. Itse olen yrittänyt antaa esimerkkiä myös siitä vaihtoehdosta että odottaisi edes neljän kuukauden täyttymistä, mutta kuinka asian ilmaisee ilman että loukkaa ketään...
Päädyinkin sellaiseen lähestymistapaan, että kerroin iso-A:n aloittaneen maissivellillä jo 3-kuukautisena ja soseet 4kk iässä, mutta että en voisi kuvitellakaan pikku-a:n aloittavan kiinteitä ruokia vielä 10 päivän kuluttua jolloin 4kk tulee täyteen. Hän on vielä niin tississä kiinni, ja muutenkin paljon enemmän "vauva" kuin isosiskonsa samassa iässä.

Mut anyway, joskus noille foorumeille kirjoittaminen on erittäin haastavaa kun ei yhtään tiedä ketä saattaa kirjoituksellaan loukata. Herkkänahkaisten kannattaa kai pysyä moisista paikoista kaukana...

Kauppareissun haasteita



Eilen tein ensimmäisen kauppareissun herkunostolakkoni alkamisen jälkeen, ja huomasin että joka hyllyvälissä piileskeli houkutuksia. Suklaavanukkaita, keksejä, sipsejä, pullaa, munkkia. Suklaapatukoita olisi saanut 5 kahdella eurolla ja isoja karkkipusseja 2 kpl neljällä eurolla. Jäätelöhylly houkutteli, ja vihoviimeisenä kassajonossakin oli karkkia tarjolla. Mutta mä kestin enkä ostanut mitään ylimääräistä!

Toinen haaste kauppareissussa oli se, että olin ensimmäistä kertaa tyttöjen kanssa kolmisin isossa ruokakaupassa. Tähän saakka olen rajoittanut reissut lähikauppaan, mitä nyt ollaan tietysti harrastettu perhekerhoja ja kavereiden luona kyläilyä, mutta aiemmin ajattelin että ilman miestä en isompiin kauppoihin ihan hevillä lähde. Olin jo henkisesti varautunut siihen, että jompikumpi tai molemmat lapset alkavat kiukuttelemaan kesken kauppareissun ja että yksi syli ei riitä molemmille yhtä aikaa. Onneksi molemmat lapset käyttäytyivät todella mallikkaasti, pikku-a katseli uteliaana kaukalosta ympärilleen, iso-A höpötti juttujaan ja yritti pyydystää hyllyiltä tavaraa ostoskärryihin siinä kuitenkaan onnistumatta. Kauppareissu meni joka tapauksessa sen verran hyvin, että uskaltanen toistekin ostoksille.

Tällä hetkellä lapset nukkuvat taas kerrankin yhtä aikaa, ja herkuttelun himoni sain hillittyä rasiallisella puoliksi sulaneita pakastemansikoita. Onneksi muistin, että sain niitä kesällä pakastettua vaikka pikku-a olikin juuri syntynyt ja roikkui jatkuvasti tississä kiinni.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Ylläri vaa'alla


Ohhoh! Vaaka näytti aamulla 102,8kg eli vähemmän kuin kohta kahteen vuoteen. Olin todella yllättynyt ottaen huomioon että söimme lauantaina mieheni kanssa yli 600g irtokarkkeja, joista osuuteni oli varmasti yli puolet. Tänään on 3. päivä suklaanostolakossani, ja päätin laajentaa lakon koskemaan kaikkia herkkuja. Eihän siinä ole mitään järkeä, jos päätän olla ostamatta suklaata mutta herkuttelen esimerkiksi leivonnaisilla.
Silti, kun olin saanut molemmat lapset päiväunille ja syönyt lounaan, ensimmäinen ajatukseni oli "mitäs hyvää sitten söisin". Mä en pääse siitä pahasta tavasta millään eroon! Mut pakko vaan yrittää kamppailla herkkujen himoa vastaan, niin ehkä siitä pääsisi joskus ihan oikeasti irti.

Taisin aiemmassa tekstissäni mainitakin, että olen aina ollut salasyöppö. Tapa alkoi jo lapsena. Minulla on 4 sisarusta ja pihit vanhemmat, eikä lapsuudenkodissani saanut syödä koskaan muualla kuin ruokapöydässä ruoka-aikoina. Herkutkin olivat ollessani aivan pieni kuin palkkio jostain. Siksi tein jo lapsena niin, että kävin pihistämässä kaapista leivonnaisia tai muuta hyvää aina kun satuin olemaan yksin sisällä kotona. Kouluaikana saatoin ostaa kotimatkalla kaupasta karkkia tai perunalastuja ja salakuljettaa ne kotiin omaan huoneeseeni. Perheenjäsenille ei todellakaan voinut kertoa mitä oli ostanut. Suhteeni ruokaan ja herkkuihin on siis aina ollut jokseenkin vääristynyt eikä ole ihme etten ole päässyt salasyöpöttelystä koskaan eroon.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Salaa, julkisesti vai salaa julkisesti?



Viime päivinä mielessäni on pyörinyt ajatus siitä kuinka julkisesti blogiani haluan kirjoittaa. Suurin osa bloggareista antaa kaikkien lukea juttujaan, kun taas osa päästää blogiinsa vain (harvat ja) valitut. Oma dilemmani on aivan päinvastainen: Haluanko, että tuntemani ihmiset lukevat blogiani? Kukaan ystävistäni ei todellakaan tiedä kuinka paljon painan tai sitä kuinka paljon herkuttelen yksin ollessani. Mies tietää painoni noin suunnilleen, mutta salasyöppönä en taatusti kerro hänelle jos herkuttelen hänen poissaollessaan. Toisaalta herkuttelua saattaisi hillitä se, jos tietäisin että joku ystävistäni näkee tunnustukseni täältä blogista, toisaalta siinä voisi käydä niin etten yksinkertaisesti kirjoittaisi tänne kaikista mässäilyistäni.

No, ainakin toistaiseksi taidan tehdä niin, etten sulje ketään blogini ulkopuolelle, mutten myöskään mainosta tätä kaveripiirissäni. Jos joku blogeja lukeva ystäväni tämän bongaa ja minut tunnistaa niin so what, sille en voi mitään.

PS. Tämä on 1. päivä suklaanostolakossani. Koska olen potenut eilisestä asti niskajumista johtuvaa päänsärkyä lähetin miehen aamulla ruokakauppaan kahdestaan iso-A:n kanssa, ja herkkupäivän kunniaksi sain tuliaisina ison pussin pääasiassa suklaisia irtokarkeja. Mut enpä ostanut itse! Ja ne kun on syöty (tänä iltana loppuun) niin seuraavan kerran syön karkkia aikaisintaan viikon päästä. Jos syön.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Tavoite 90kg

Lisäsin sivulleni mittanauhan seuraamaan painoni putoamista. Aivan ensimmäinen tavoitteeni on tietysti alittaa 100kg, mutta yritän kovasti että pääsisin alle 80 kilon. Se tuntuu vain liian kaukaiselta vielä tässä vaiheessa, joten asetin nyt siis "viralliseksi" tavoitteeksi tuon 90kg joka on vähän niinkuin siinä välimaastossa...

Suklaan(osto)lakko

Nyt mä sen päätin. Lupaan että en osta suklaata ennen kuin paino on alle 100 kilon!
Olen tehnyt saman lupauksen jo monta kertaa viimeisten viikkojen aikana, mutta sortunut aina sillä lupaus on tehty hiljaa omassa mielessäni. Saa nähdä tepsisikö jos kirjoitan sen ylös tänne...
Lupauksen kunniaksi piti tietysti syödä äsken levy Fazerin sinistä.

Lupaus koskee tietysti siis vain suklaan ostoa, jos joku mulle suklaata antaa niin ne kyllä aion syödä. Ihan vaan siltä varalta, että jos en saa painoa alle 100 kilon ennen joulua...

Meillä on miehen kanssa ollut yleensä viikonloppuisin herkkupäivä, jolloin syödään karkkia tai muuta herkkua. Koska olen ollut lapsesta asti salasyöppö, mieheni ei tiedä kuinka paljon oikeasti herkuttelen. Jos nyt kuitenkin saisin herkuttelun pidettyä tuossa viikonlopun herkkupäivässä, ja yritän että jos nyt ei ostettais karkkia vaan jotain muuta hyvää, niin ehkä se siitä...

torstai 13. lokakuuta 2011

Fifty-fifty

No joo, tän päivän mutakakkuhimon lopputulos oli vähän niinkuin fifty-fifty. Sain hillittyä mutakakunhimoni, mutta vauvajumpasta tullessa sorruin ostamaan kaupasta 100g suklaata jonka tietty mätin napaani jo automatkalla. 100g siksi, että uusin himoni kohde on Rainbown hunajasuklaa, joka on aikalailla samaa kuin toblerone ja ko. patukka sattuu olemaan 100g.
Sinänsä jäin silti melkein voiton puolelle, sillä olen joskus laskenut että siinä mutakakussa on yli 2000 kaloria ja suklaassa vain 550... Mut silti, jos joka päivä syö 550 ylimääräistä kaloria niin paino ei varmasti tipu vaikka kuinka imettäisi... Onneksi saan kohta kuluttaa kaloreita bailatinossa :)

Väsymystä ja mutakakun himoa

Sain viime yönä nukuttua ennätykselliset 6h putkeen ennen ensimmäistäkään herätystä.
Miksi mua silti väsyttää näin paljon? Johtuuko kenties siitä, että iso-A on tällä viikolla herännyt joka ikinen aamu jo ennen seitsemään, vaikka on tähän saakka nukkunut jopa puoleen yhdeksään? Kaipa se väsymys alkaa vähitellen kertymään. Joskus sitä odotti viikonloppua kun tiesi saavansa nukkua pitkään, mutta nykyään on ihan sama mikä päivä on, eiväthän pienet lapset sitä tiedä. Enkä voi luottaa siihenkään että mies herää viikonloppuna A:n kanssa, kaipa hänkin joskus tahtoisi nukkua hieman kauemmin.

Ulkona on ihanan kirpeä syysilma, ja mun pitikin herättää itseni viemällä A kävellen hoitoon. Samalla olisi saanut vähän liikuntaakin. Suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, kun pikku-a päätti oksentaa aikalailla koko vatsalaukkunsa sisällön bodylleen juuri kun olin aloittamassa ulkovaatteiden pukemista. No, vaatteiden vaihtoon ja autolla päiväkodille. Iso-A on hoidossa parina päivänä viikossa, jolloin saan itse vähän löysäillä a:n kanssa. Iltapäivällä ohjelmassa on tosin vauvajumppa, mutta se vain piristää päivää :) Lisäksi illalla pääsen bailatinoon, eli liikuntaa on tälle päivälle joka tapauksessa luvassa vaikka aamulenkki jäikin välistä.

Sitä en ymmärrä, miksi ensimmäinen ajatus näin väsyneenä (tai yleensäkin kun jään joko yksin tai pikku-a:n kanssa kaksin kotiin) on se sama kuin päiväunien aikaan: "Mitäs sit söisin?". Tällä hetkellä sieluni silmät näkevät vain yhden asian: mutakakkua. Tarpeet löytyvät kaapista, ja käynkin itseni kanssa tahtojen taistelua jonka jollain alitajunnallisella tasolla haluaisin kernaasti hävitä. Varsinkin kun kotoa ei löydy yhtään valmista ruoka-annosta miehen vietyä sen ainoan eiliseltä päivälliseltä jääneen mukanaan töihin...