keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joulukuulumisia

Joulusta selvitty hengissä. Vietimme pyhät anopin luona, missä oli pääasiassa todella mukavaa taas kerran. Miehen sukulaiset ovat kaikki todella mukavia ihmisiä, mutta yksi huono puoli heissä on. Itse olen kasvanut perheessä, jossa on tarkat aikataulut eikä mistään olla myöhässä. Miehen perheessä puolestaan saatetaan tehdä lähtöä minne tahansa vaikka kuinka kauan eikä ruoka ole koskaan valmista silloin kun on alun perin tarkoitettu.

Jouluaattona menimme anopin luo ennen aamuyhtätoista. Siellä kuulemma syödään joulupuuro aina hyvissä ajoin aattoaamuna. Joopa joo. Tämä oli toinen joulu anopin luona (juhlimme vuorojouluin minun ja miehen vanhempien luona) eikä se viimeksikään tainnut niin mennä. Tällä kertaa puurosta ei ollut tietoakaan tuolloin yhdentoista maissa. Anoppi oli vasta sitä aloittelemassa, mutta koska hän hössötti kaikkea mahdollista siinä samalla, hän sai poltettua riisit pohjaan ja kiehutettua maidon kattilan reunojen yli. Onneksi riisiä oli vielä jäljellä, eikä maitokaan ollut lopussa, eli saimme joulupuuroa syödäksemme, tosin vasta yhden aikaan iltapäivällä.

Päivällisen ajankohdaksi oli puhuttu kello neljää iltapäivällä, mutta koska aloitimme syömään joulupuuroa vasta yhdeltä ja sen jälkeen piti saunoakin, oli selvää ettei neljältä vielä pääsisi syömään. Emme kuitenkaan olleet kovin paljon myöhässä aikataulusta vaan pääsimme jouluaterialle viiden maissa. Iso-A ei kaiken hössötyksen keskellä nukkunut kuin puoli tuntia, joten hän oli ruokailun jälkeen jo aika väsynyt. Meidän piti kuitenkin  odotella miehen siskoa perheineen, sillä he olivat tulossa myös anopin luokse ennen joulupukin saapumista. Puoli seitsemältä anoppi soitteli ja kyseli ovatko he kohta tulossa, mutta käly ei ollut perheineen päässyt vielä edes joulupöytään sillä kinkku oli vielä uunissa. Tämä herätti hämmästystä jopa muussa miehen perheessä, vaikka he ovatkin tottuneet siihen että tämä sisko on kaikkein aikaansaamattomin koko suvussa.

En tiedä, mitä miehen sisko perheineen loppujen lopuksi söi joulupäivälliseksi, mutta he kuitenkin saapuivat paikalle puoli kahdeksan aikaan ja joulupukki sai tulla kyläilemään. Lahjat saatiin jaettua ja lapsetkin ehtivät hetken niillä leikkiä ennen kuin Iso-A kävi nukkumaan. Itse sain mieheltä lahjaksi vohveliraudan, eli taisi ottaa onkeensa keskustelustamme jossa sitä toivoin.

Pikku-a sai joulun aikana tutustua uusiin makuihin, eli kananmunaan sormiruokana ja kasvis-lihasoseeseen ihan lusikalla. Lasten 6kk ikäiseltä serkulta jäi nimittäin puoli purkkia sosetta syömättä, ja tarjosin sitä sitten pikku-a:lle ihan kokeilumielessä. Yllätyksekseni vauvani söi puolikkaasta purkillisesta lähes puolet, tosin kovasti temppuillen. Eli aina kun lusikka lähestyi suuta, kieli työntyi ulos. Onneksi pää pysyi sen verran aloillaan, että sain ujutettua ruokaa kielen takaosaan jolloin sitä taisi päätyä jopa vatsaankin saakka. Tällä viikolla on lisäksi maisteltu kaurapuuroa, mutta se ei vielä oikein uponnut. Ehkä se olisi kelvannut paremmin, jos olisin tehnyt siitä tarpeeksi paksua sormin syötäväksi, mutta koska kunnon ruokailualusta vielä puuttuu niin tarjosin sitä vain lusikalla.

Iso-A pääsi myöskin herkkujen makuun, hän sai nimittäin syödä jonkin verran suklaata. Tuota allekirjoittaneen lempiherkkua ei hänelle ole kovinkaan paljon tähän saakka vielä annettu, mutta on selvää että hän on jo kohdussa saanut tutustua siihen. Eikös sitä niin sanotakin, että ne ruoat, joita äiti on raskausaikana syönyt, ovat lapsenkin suosikkeja...

perjantai 23. joulukuuta 2011

Se onnistui sittenkin!


Kokeilin eilen taikataikinaa uudemman kerran, ja tällä kertaa homma onnistui melkein kokonaan. Sain kyllä molempien tyttöjen kädenjäljet kahteen taikinalevyyn, mutta toinen paisui uunissa niin paljon, että pikku-a:n kädenjälki katosi täysin. Tänään siis vuorossa yritys numero 3.
Kuvassa näkyy se onnistunut kappale, johon maalasin punaisella kädenjäljet, vuosiluvun ja tyttöjen nimet (piilotettu). Tämä meneekin huomenna anopille ja appiukolle. Tänään tehtävä ( ja toivon mukaan onnistuva) kappale viedään sitten omille vanhemmilleni kun menemme sinne uudenvuoden viettoon. Nyt vain ärsyttää se, että tuhlasin yhteensä yli 30 euroa niihin kipsitarvikkeisiin ja kehyksiin. Kipsi nyt ei kallista ollut, mutta ne kehykset kylläkin...


torstai 22. joulukuuta 2011

Jos ei ole käsityöihminen, ei ole käsityöihminen

Olen tiennyt sen aina. Minua ei ole kädentaidoilla pilattu. Peruskoulussa tein esimerkiksi housut, joiden etumus oli samanlainen kuin takamus ja puseron, jonka hihat olivat liian lyhyet (eikä 3/4 ollut vielä muotia) enkä loistanut teknisten töiden puolellakaan. Kuvaamataidossakaan en päässyt muiden kouluaineiden yseihin tai kymppeihin, vaan sain tyytyä seiskaan ja kasiin todistuksissa.
Koulun jälkeen vannoinkin, että minähän en tee käsitöitä enää koskaan, saati sitten yritä piirtää tai maalata yhtään mitään. Jostain syystä lasten saamisen jälkeen minuun on kuitenkin iskenyt omituinen ajatus: olisi kiva tehdä isovanhemmille lahjaksi jotain 'lasten' itse tekemää. Viime vuonna tyydyin vielä teettämään sekä omille että mieheni vanhemmille Ifolorin kuvakalenterin Iso-A:n kuvilla, mutta tänä vuonna ajattelin että valokuvaidea on jo käytetty.

1. yritys
Ensiksi ajattelin tehdä isovanhemmille taikataikinasta taulut, joita koristavat molempien tyttöjen kädenjäljet. Taikina onnistui hyvin, ja kaapissa oli jopa vajaa pullo punaista elintarvikeväriä jolla sain massasta kivan jouluista. Sain lasten kädenjäljetkin kopioitua molempiin tauluihin aivan mainiosti. Sitten tein kuitenkin virheen, ja luotin netistä löytyviin kommentteihin. Joidenkin mukaan taikataikina oli uunissa pullistellut, ja moni kehuikin että huoneenlämmössä taikina kuivui parissa viikossa. Jätin siis taikinan huoneenlämpöön. Kolmen viikon kuluttua (eli muutama päivä sitten) taikina oli päältä kuiva, sisältä ja alta kostea, ja kun yritin siirtää tauluja niin pinta lohkeili aivan pilalle.

2. yritys
Halusin yhä pitää kiinni kädenjälki-ideasta, ja luin (taas) netistä kokemuksia että kipsillä onnistuisi. No, ostin eilen Sinooperista pussin kipsiä, punaista väriä sen maalaamiseksi sekä pari puista kehystä joihin kädenjäljet tulevat. Illalla aloitin projektin. Valoin toiseen kehykseen kipsiä ja odottelin sen jähmettyvän sellaiseksi että siihen saisi painettua kädenjäljet. Ennen kuin huomasinkaan (ja vahdin kipsiä siis tauotta) se olikin jämähtänyt liian kovaksi, eikä iso-A:n käsi enää painunut siihen millään. No, toinen yritys toiseen muottiin. Siinä sain käden kipsiin juuri sopivaan aikaan, mutta A koukisti sormensa ja koko homma meni pilalle, ja ennen kuin ehdin tasoittaa kipsiä se olikin jo liian kuivaa. Pikku-a:n kanssa en jaksanut edes yrittää eikä iso-A:llakaan riittänyt enää kärsivällisyyttä eli jätin homman sikseen.

3. yritys
Tällä hetkellä meillä ei siis ole minkäänlaista lahjaa isovanhemmille ja jouluaatto on ylihuomenna. Taidan vielä illalla yrittää taikataikinaa uudelleen. Jos saisin kädenjäljet siihen tällä kertaa kunnialla, niin paistaisin taikinan varmasti uunissa. Kipsin maalaamiseen hankittu punainen värikin on valmiina ja sillä saisi myös taikataikinan maalattua. Katsotaan kuinka projektissa käy...

Vaikka minulle ei ole käsityölahjoja luotu, osaan onneksi leipoa ja tehdä ruokaa. Teimmekin eilen miehen kanssa saaristolaisleipää ensimmäistä kertaa ikinä muttei varmasti jäänyt viimeiseksi. Yhtä leipää oli pakko maistella tuoreeltaan jo eilen illalla ja tänä aamuna, mutta kolme leipää odottaa viemistä appivanhempien luo jouluherkuiksi. Huomenna olisi myös tarkoitus leipoa jouluviemisiksi Pirkka-lehdessä ollut pekaanipähkinä-kookoskakku. Joulu vietetään tänä vuonna siis anopin luona, jossa on paikalla omien lapsieni lisäksi myös yksi parivuotias ja kaksi puolivuotiasta serkusta. Vilskettä ja vilinää siis luvassa yllin kyllin :)

tiistai 20. joulukuuta 2011

Busted! sekä sormiruokailun aloitus

Eilen jäin kiinni. Olin ostanut kaupasta sipsipussin ja juustonaksupussin kun olivat tarjouksessa (2 megapussia 3,50e). Sipsit söin päivällä kun iso-A oli hoidossa, mutta juustonaksuja en tietenkään jaksanut syödä. Minun oli tarkoitus piilottaa pussi vaatekaappiini jotta voisin herkutella naksuilla joku toinen päivä (mitä luultavimmin tänään), mutta jätin pussin eteiseen odottamaan sillä en halunnut herättää pikku-a:ta kesken unien. No, siihenhän se pussi unohtui rattaiden päälle, josta iso-A sen sitten löysi. Tosin vasta kun mies oli jo kotona. Itse olin jo autuaasti unohtanut koko pussin, eikä se ollut osunut silmiin aikaisemmin. Mä sit selitin jotain että 'ai siihenkö se jäi, ostin meille herkkupäiväksi kun oli juustonaksut tarjouksessa'. Mies ei onneksi kysynyt että mitä se naksupussi teki eteisessä rattaiden päällä eikä esimerkiksi keittiön pöydällä...
Koko illan kyllä ärsytti, kun tiesin että se naksupussi on nyt meidän herkkukaapissa odottamassa sitä, että yhdessä voin mieheni kanssa sen tuhota. Ja koska ensi viikonloppuna on joulu ja sitä seuraavana uudenvuodenaatto, en tiedä koska sen saamme tehdä.

Syöpöttely on kyllä taas päässyt ihan käsistä. Viikon sisällä on tullut syötyä iso Toblerone-pötkö sekä 350 gramman rasia Fazerin sinisiä, puhumattakaan siitä sipsipussista. Eilen paino oli kyllä yhä 99,4kg eli ei onneksi ole vielä noussut, mutta eipä se kauaa kestä jos mässäily jatkuu tätä rataa. No, joulu on hyvä tekosyy, mutta kun joulu on ohi niin on pakko taas aloittaa uusi herkuttelulakko.

Sitten omista ruokailuista lapsiin, tai tarkemmin pikku-a:han. Söimme eilen päivälliseksi lohta, perunoita ja parsakaalia, ja keitin sitten parsakaalit ilman suolaa jotta pikku-a:kin saisi sitä maistella. Koska emme ole vielä ehtineet hankkia a:lle syöttötuolia, hän istui sylissäni ruokapöydässä parsakaalin nuppuja edessään. Koko tämän  vajaan kuukauden aikana mitä kiinteitä on maisteltu hän ei ole osoittanut yhtä suurta innostusta asiaan kuin eilen. Hän maistoi parsakaalia ensimmäistä kertaa, ja imeskeli nuppuja ihan antaumuksella. Toki suurin osa parsakaalista päätyi lattialle, mutta varmasti jonkin verran suuhun ja toivon mukaan myös vatsaan saakka. Meidän vauvasta tulee siis mitä ilmeisimmin sormiruokailija.

Nyt täytyisi vain keksiä, kuinka oikein saisin kasvikset kunnolla höyrytettyä. Eilen laitoin parsakaalit siivilässä kattilaan, jonka pohjalla oli kiehuvaa vettä, ja kannen päälle. Kaalit eivät kuitenkaan olleet kypsyneet edes 15 minuutissa, ja loppujen lopuksi kippasin ne veteen ja keitin kypsiksi. Varsinaista höyrytyskattilaa minulla ei ole enkä tiedä raaskinko ostaakaan... Mutta hankinta, jonka ehdottomasti haluan, on Stokken table top -tarjotin jonka näin eilen Stockmannilla. Luulisi tekevän ruoan tarjoilemisen a:lle ja pöydän siivoamisen edes hieman helpommaksi...

PS. Tervetuloa blogini seuraajaksi blackmoonlily :)

perjantai 16. joulukuuta 2011

Buzzador etsii uusia testaajia

Olen pariin otteeseen kertonut täällä Buzzadorin kampanjoista. Nyt Buzzador etsii uusia testaajia erilaisiin kampanjoihinsa. Pääasiassa he hakevat joko raskaana olevia tai alle vuoden ikäisen lapsen vanhempia, sekä teini-ikäisiä (vuosina 1994-1997) syntyneitä). Jos et itse olekaan teini-ikäinen mutta perheestä löytyy sopivan ikäinen nuori, niin kannattaa kertoa tästä hommasta hänelle. Ensi vuonna on tulossa esim. joitain nuorille suunnattuja kosmetiikkakampanjoita.
Jos et ole Buzzadorista vielä kuullut tai klikannut laittamaani linkkiä niin tässä homma pähkinänkuoressa:

Buzzadorin kautta osallistujat pääsevät aika ajoin mukaan erilaisiin kampanjoihin, jotka voivat vaihdella vauvanruoista kosmetiikkaan ja kodin puhdistusaineista elektroniikkaan eli aika laidasta laitaan. Useimmat kampanjat ovat täysin ilmaisia, eli jos kampanjaan pääsee niin Buzzadorilta tulee kotiin kampanjapaketti joka sisältää testattavaa tuotetta itselle sekä näytteitä tutuille jaettavaksi. Tarkoitus olisi siis testailla tuotetta, jakaa näytteitä tutuille ja 'buzzata' tuotteesta esim. omassa blogissa tai vaikka facebookissa. Kampanjan päätyttyä koko hommasta täyttyy lisäksi täyttää raportti buzzadorille.

Uutuutena Buzzadorille on tullut kampanjoita, jotka eivät ole täysin ilmaisia, mutta joissa saa hankkia itselleen testattavan tuotteen huomattavalla alennuksella. Nämä tuotteet ovat siis yleensä jotain kalliimpaa, kuten esim. Nordican shiatsu-hierontatuoli joka maksaa useamman satasen kaupasta ostettuna ja jonka halukkaat buzzadorit saivat tilata itselleen alennettuun hintaan. Näihin maksullisiin kampanjoihin ei kuitenkaan ole pakko osallistua, vaan omista asetuksista voi jopa kokonaan estää kutsut näihin kampanjoihin.

Kaikki kampanjat eivät ole mahdollisia kaikille, vaan jokainen saa oman buzzador-profiilinsa mukaan kutsuja kampanjoihin jotka ovat juuri itselle sopivia. Eli esimerkiksi lastenruokakampanjoista tulee kutsu vain heille, joilla on tietyn ikäsiä lapsia. Jos kutsuun vastaa myötävästi, saattaa kampanjaan päästä mukaan mutta takuuvarmaa se ei ole. Jokaisesta kampanjasta johon pääsee mukaan ja josta raportoi, saa pisteitä. Lisäksi uusien buzzadorien värväämisestä saa pisteitä (eli minäkään en saa rahaa tai mitään muuta aineellista jos joku laittamani linkin kautta värväytyy). Ja mitä enemmän pisteitä, sitä helpommin pääsee taas uusiin kampanjoihin.

Tässä siis pääasiat Buzzadorista, siitä vaan mukaan :)

Tyrmistystä ja itku kurkussa

Silmiini osui aamulla tämä uutinen, eli parikymppinen äiti oli kuristanut 6-viikkoisen keskospoikansa aivovammaiseksi. Samankaltaisia uutisia näkee aivan liian usein, ja niistä tulee poikkeuksetta lähes oksettava olo. Mitä pienen vauvan (tai vähän isommankin lapsen) vanhempi voi ajatella pahoinpidellessään tai jopa tappaessaan lapsensa? Linkittämäni jutun äiti oli saanut kaksoset, joten jollain lailla voisi kuvitella väsymyksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen olleen osasyynä tapahtuneeseen, mutta lehtijutun mukaan äiti oli toiminut täydessä ymmärryksessä. Mutta eihän kukaan voi olla täydessä ymmärryksessä jos vahingoittaa omaa lastaan.

Itse tunnen päivittäin pakahduttavaa rakkautta omaa lapsiani kohtaan. Äskenkin, kun olin imettänyt pikku-a:n ja tämä oli nukahtanut viereeni, ajattelin että voisin tehdä lasteni puolesta mitä tahansa. Mietin, että menisin varmasti järjiltäni jos jommallekummalle tapahtuisi jotain pahaa, ja pelkäänkin esimerkiksi pikku-a:n kätkytkuolemaa todella paljon. Jokainenhan ajattelee aina ettei omalle kohdalle (tai omalle lapselle) voi tapahtua mitään oikeasti kamalaa, mutta kyllähän pahoja asioita tai onnettomuuksia voi käydä kenelle vain.

Muuten, Suvi Teräsniskan 'Hei mummo' on kyllä yksi maailman koskettavimmista joululauluista joita olen koskaan kuullut. Vaikka nyt on jo kolmas joulu jolloin sitä soitetaan, en ole vielä saanut karaistua itseäni kuuntelemaan sitä itkemättä. Jo pelkkä kappaleesta puhuminen saa palan kurkkuun ja kyyneleen silmäkulmaan. Yritän nyt kuunnella sitä mahdollisimman monta kertaa yksin ollessani, jotta pystyisin olemaan itkemättä muiden läsnäollessa... Ainakin Sir Elwoodin hiljaisten värien 'Viimeisellä rannalla' -biisin sain siedätettyä sillä lailla joitakin vuosia sitten :)
Onko teillä lukijoilla jotain lauluja joita ette voi kuunnella ilman että alkaa itkettää?

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Itkupotkuraivareita

Olen asiakaspalvelutyössä ja tiedän omasta kokemuksesta kuinka kamalaa on jos (a)asiakas huutaa kurkku suorana puhelimessa asiasta, jolle en voi yhtään mitään. Silti en voinut tänään itselleni mitään, vaan sekä raivosin että itkin raivotessani.

Kaikki alkoi, kun ostimme 3.12. pesutornin. Sen toimituspäiväksi sovittiin eilinen, ja myin vanhan koneeni jo pois. Vanha kone kyllä seisoo kodinhoitohuoneemme vieressä, mutta irrotimme sen paikoiltaa eilen aamulla, jotta pesutornin tuojat saavat laitettua kamat paikoilleen ja asennettua uudet laitteet. Saamissamme papereissa luki, että pesutorni toimitetaan meille klo 12-21 välisenä aikana. Ihanaa, ei siis saanut lähteä kotoa minnekään lasten kanssa kun piti olla passissa odottelemassa koska arvon toimitusihmiset saapuvat.
Oletin mieheni kanssa, että meille ilmoitetaan tarkempi aika, mutta odotin kuitenkin koneita kärsivällisesti klo 18 saakka jolloin aloin soittelemaan sekä Kiitolinjalle jonka piti koneet toimittaa, että myyjäliikkeeseen josta ne on ostettu. Kiitolinjalta ei edes vastattu, ja myyjäliikkeestä sanottiin ettei koneet myynyt tyyppi ole paikalla eli ei voi auttaa.

Koneita ei koskaan sitten saapunut, ja aamulla soitin heti puoli yhdeksältä Kiitolinjalle. Siellä kerrottiin, että toimitustyö kyllä löytyy, mutta koneet eivät ole heille vielä saapuneet. Kuulemma myyjän olisi pitänyt siitä meille ilmoittaa. Yhdeksältä aukesi myyjäliikkeen asiakaspalvelu, mutta sieltäkään ei löytynyt apua vaan pyydettiin soittamaan suoraan myyjälle. Koska liike avataan vasta kymmeneltä piti odottaa vielä yksi tuskainen tunti. Kymmeneltä yritin useaan otteeseen myyjän numeroon, mutta puhelu meni aina suoraan vastaajaan. Sitten soitin myymälään, josta ei kukaan vastannut vaan puhelu yhdistyi vaihteeseen. Vaihteen täti kertoi, että tavoittelemani myyjä on eilisen ja tämän päivän lomalla ja lupasi jättää soittopyynnön jollekin toiselle saman myymälän myyjälle.

Kun mitään ei ollut puolen tunnin sisään kuulunut, soitin uudestaan myymälään ja sainkin apua. Nuoren naisen, joka sanoi että pesukoneita kyllä löytyy, mutta kuivausrumpu ja väliasennussarja puuttuvat vielä. Nainen lupasi selvittää asiaa, josko saisimme kuitenkin pesukoneen vielä tänään kotiin asennettuna, kuten oli luvattu. No, jonkin ajan päästä puhelin soi. Odottamani naisen sijaan puhelimessa oli mies, joka sanoi että kone saadaan meille ehkä illaksi, mutta että sitä ei missään nimessä saa asennettua vaan saamme asennuksen vasta pesutornille kun kuivausrumpu ja väliasennussarja joskus saapuvat.

Siinä vaiheessa minä pimahdin. Kun menetän malttini alan itkemään ja niin tälläkin kertaa. Olin siis täydellinen aasiakas itkiessäni ja huutaessani puhelimeen siitä kuinka minulla on kaksi alle kaksivuotiasta lasta joiden käytetyt kestovaipat homehtuvat ellen saa niitä pestyä ja kuinka likapyykkiä on joka puolella. Ja kuinka ala-arvoista asiakaspalvelua olemme saaneet, sillä meille luvattiin asennus sekä kotiinkuljetus eilen eikä meille ilmoitettu mitään toimituksen viivästymisestä. Sain asiakaspalvelijalta kuitenkin lupauksen, että hän yrittää saada ainakin pesukoneen meille vielä tänään.

Jonkin ajan kuluttua puhelin soi taas, ja sama mies kertoi että sai pesukoneen toimituksen tälle iltapäivälle ja jopa asennettuna! Kun pyysin anteeksi aiempaa purkautumistani, hän sanoi ymmärtävänsä täysin sillä hänellä on 5kk ikäinen vauva jonka äidillä on usein hermot kireällä.

Hyvistä uutisista huolimatta hermoni ovat yhä tosi kireällä, ja olin enemmän kuin onnellinen saadessani molemmat lapset kerrankin yhtäaikaa päiväunille ja päästessäni tv:n ja tietokoneen ääreen rentoutumaan. Kireiden hermojen ansiosta mieleni teki suklaata taas enemmän kuin pitkään aikaan, mutta turvauduin parhaaksi tietämääni rasvattomaan korvikkeeseen eli osittain sulaneisiin pakastemansikoihin. Saa nähdä tepsiikö se, sillä yritän todellakin pysytellä erossa keittiön kaapissa kuiskuttelevasta geisha-paketista...

Tekisi melkeinpä mieli sanoa että loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta odottelen nyt kunnes uusi pesukone on oikeasti asennettuna paikalleen...

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tosi ison ja pienen ruokahaasteita

Suurin haasteeni tällä viikolla (ja muutenkin lähiaikoina) ovat keittiön herkkukaapissa olevat, avatut Geisha- ja Omar-rasiat.  Viime viikolla oli pakko ostaa ne sekä rasia kääreellisiä Fazerin sinisiä, sillä kaupassa oli tarjous joilla sai kolme rasiaa alle kympillä. Avasimme lauantain herkuttelupäivänä sekä Geishat että Omarit, ja avatut paketit ovat minulle suuri houkutus. Niitä voisi ihan huomaamatta käydä napostelemassa yhden tai kaksi pitkin päivää ajatellen, ettei pari namia voi haitata. Pakko kuitenkin pysytellä niistä erossa, jotta voisin sitten jouluna syödä suklaata hieman rennommin...

Toinen haaste on pikku-a:n ruokailu. Pääasiallinen ravintohan hänellä tulee olemaan äidinmaito vielä pitkän aikaa, mutta olisi kiva jos kiinteiden ruokien määrää saisi vähitellen jo lisättyä. Tähän saakka on maisteltu perunaporkkanasosetta, mutta määrät eivät vieläkään ole lisääntyneet siitä pikkulusikallisesta tai parista jotka kelpasivat heti alussa. Viikonloppuna tein bataattisoseen, ja lauantaina vaikuttikin siltä että se maistuisi paljon paremmin kuin pe-po. Eilen ja tänään on kuitenkin palattu vanhaan, yhteen tai kahteen lusikalliseen.

Maissinaksut a:lle kyllä maistuvat yhäkin mainiosti, mutta yritän malttaa odottaa kuuden kuukauden täyttymistä ennen sormiruoan lisäämistä. Kaveri vinkkasi pari päivää sitten eräästä sormiruokaa käsittelevästä blogista, ja Lennin ruokailuista tulee varmasti haettua vinkkejä meillekin. Varsinkin sormiruoan ottaminen mukaan vaikkapa kyläreissuille arveluttaa, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu sitten kun ruokailussa päästään ensin edes alkuun...

Pikku-a vaikuttaisi kyllä olevan täysin valmis kiinteiden syöntiin, sillä hän yrittää lähestulkoon pihistää ruokaa meidän muiden lautaselta, jos pääsee syliin ruokailumme aikana. Hänelle on vain ensin hankittava syöttötuoli, minkä jälkeen pikkuinen pääsee istumaan kunnolla meidän muiden seuraan :)

perjantai 9. joulukuuta 2011

Syöksykierteessä?

Toissapäivänä sorruin. Eilen vannoin että ei sit taas pitkään aikaan. Mutta mitäs tänään tapahtui? Olin pikku-a:n kanssa (iso-A on onneksi päiväkodissa) ruokakaupassa aivan zombiena väsymyksestä, ja mukaan tarttui kuin huomaamatta pussillinen (200g) juustonmakuisia tacosipsejä ja Maraboun 133-grammainen pähkinäsuklaalevy. Väsymys on kyllä kaikkein pahin sortumisen aiheuttaja, mutta tottahan toki sekin on vain tekosyy sille että saan mässäillä sydämeni kyllyydestä. Puolustuksekseni voisin sanoa, että olin vähällä ostaa 500g rasian Paradise-suklaita mutten ostanut. Toinen "hyvä" tekosyy sortumiselle oli se, että mies viettää tänään illan (ja varmaan aika ison osan yöstäkin) firman pikkujouluissa. Tekosyyn tekee turhaksi vain se, että söin sipsit ja suklaan jo päivällä enkä vasta sitten kun olen saanut lapset illalla nukkumaan.

Tällä hetkellä taitaa olla tärkeintä se, että salasyöpöttely loppuu taas joksikin aikaa tai lupaavasti alaspäin lähtenyt paino alkaa taas nousemaan.

Mä olen jo vuosia sitten tullut siihen johtopäätökseen, että kärsin luultavastikin ahmimishäiriöstä eli BED:istä. Olen "harrastanut" salasyöpöttelyä niin kauan kuin muistan, mutten ole oksentanut kuin pari kertaa enkä todellakaan pitänyt siitä (eli en onneksi sairasta bulimiaa), enkä toisaalta voisi kuvitellakaan olemaan syömättä eli anoreksia on poissuljettu ajatus. Olen kyllä toivonut aina välillä että sairastaisin noista jompaa kumpaa, silloin paino edes laskisi eikä vain nousisi esimerkiksi vastoinkäymisten edessä. Mutta onneksi en kuitenkaan sairasta, sillä niistä toipuminen voisi olla aika hankalaa verrattuna siihen, että ahmimisen rajoittamiseksi täytyy vain käyttää vähän itsehillintää...


torstai 8. joulukuuta 2011

Sotkusokeutta

Ainakin nelosen Himohamstraajat-ohjelmassa on puhuttu siitä, kuinka jotkin ihmiset eivät enää tajua minkälaisen sotkun ja tavarapaljouden keskellä elävät. Heidän aivonsa tottuvat vähitellen kasvaviin rojukasoihin, ja loppujen lopuksi talo on lattiasta kattoon täynnä kaikkea turhaa.

Pakko myöntää, että minä tai mieheni emme ole koskaan olleetkaan kovia siisteysintoilijoita. Imurointien välissä on voinut vierähtää tovi jos toinenkin, papereita ja lehtiä on kasaantunut pöydälle ja vaatteet ovat jääneet lojumaan lattialle. Lasten syntymän jälkeen tilanne on kuitenkin pahentunut. Leluja lojuu joka paikassa, iso-A kantaa jatkuvasti vaatteita kaapistaan ja ne jäävät lojumaan sinne tänne, puhumattakaan siitä ettei ruoan jälkeen ehdi laittamaan tiskejä koneeseen kun molemmat lapset vaativat huomiota. Mikä pahinta, tavarapaljous ja sekasotku eivät yleensä edes häiritse sillä niihin on niin tottunut.

Joskus kuitenkin katson ympärilleni ja näen kaiken jostain syystä eri näkökulmasta kuin ennen. Silloin kotini sekasotku alkaa ahdistamaan aivan uskomattoman paljon. Asiaa ei auta se, ettei miehestä ole mitään apua. Jos pyydän häntä täyttämään tiskikoneen tai tiskaamaan astiat, häneltä jää pöydälle varmastikin useampi astia. Jos pyydän häntä imuroimaan, hän tekee sen puolet nopeammin kuin minä mutta nurkat oikoen ja jättäen roskia joka puolelle. Lelutkin hän vain nostaa lattialta vaikkapa vieressä olevalle pöydälle sen sijaan, että veisi ne lelulaatikkoon.

Kiitän luojaani siitä, ettei nykypäivänä ole enää vallalla yllätysvierailukulttuuri kuten lapsuudessani. Tuolloin kotiimme saattoi piipahtaa kuka vain lähestulkoon koska vain, eli paikat oli pakko pitää kunnossa. En muista, että lapsuuskodissani olisi koskaan ollut tavaroita lojumassa ympäriinsä leluja lukuunottamatta. Ja nekin kerättiin pois aina leikin jälkeen tai viimeistään ennen nukkumaan menoa. Nykyäänkin äitini pitää kotinsa uskomattoman siistinä vaikka valittaa koko ajan kuinka ei ole ehtinyt imuroimaan tai siivoamaan aikoihin.

Onneksi siis nykyään kaikki ilmoittavat, jos ovat tulossa käymään. Tällöin ehdin yleensä kerätä ylimääräiset rojut lattioilta, tiskata astiat ja siivota ainakin keittiön tasot jottei minun tarvitse hävetä kotiani tai taloudenpitoani.   Toivon kuitenkin, että lapseni oppisivat kasvaessaan vihaamaan kotimme sotkuisuutta sen sijaan että tottuisivat asumaan kaaoksen keskellä...

PS. Toivottavasti kaikki eivät ajattele että olen aivan uskomattoman laiska. Mä vaan haluan viettää lasten valveilla ollessa ajan heidän kanssaan (enkä usein pystyisi mitään tekemään muutenkaan kun vaativat huomiota), ja heidän ollessaan päiväunilla tahdon saada omaa aikaa tv:n tai tietokoneen ääressä tai muuten vain löhöten. Eli siivoilut tulee yleensä tehtyä silloin kun mieskin on kotona, jos onnistuu...

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Yövalvomista

Koko viime viikon oli vaikeampi ja vaikeampi pysyä ruodussa ja olla ostamatta herkkuja. Tänään mä sit sorruin ja ostin kaupasta sipsipussin sekä Fazerin joulusuklaalevyn, jotka on jo tuhottu. Henkinen taistelu oli kyllä hävitty jo yöllä, eikä aamulla omatunnostani kuulunut pienintäkään pihahdusta.

Kaikki alkoi illalla, kun tulimme anoppilasta. Iso-A:n matkasänky oli ollut reissussa mukana päiväunia varten, ja mies päätti illalla että A saa nukkua omassa, jatkettavassa sängyssään. A nukahti sänkyynsä heti, ja ajattelin että onnistuipa helposti. Itse menin miehen kanssa nukkumaan kymmeneltä, mutta nukkumattipa pysyikin poissa. Pyöriskelin turhaan sängyssä yhteentoista, jolloin molemmat lapset heräsivät samanaikaisesti. Kävin syöttämässä pikku-a:n ja tämä nukahti heti uudestaan, mutta mies ei onnistunut iso-A:n kanssa yhtä helposti. Neiti vain itki ja huusi että "äidin viereen nukkumaan". Mä kävin ehdottamassa että laitetaan matkasänky kasaan, mutta mies oli sitä mieltä että pitäähän A:n jo oppia nukkumaan isojen lasten sängyssä, ja että hän jää A:n viereen kunnes tämä nukahtaa.

OK, mä menin sänkyyni ja jätin miehen yrittämään nukuttamista. Iso-A ei kuitenkaan malta nukkua, jos joku on vieressä, ja höpötteli kaikenlaista enkä minäkään saanut sen vuoksi nukuttua koska kuulin jutut omaan sänkyyni. Lopulta, puoliltaöin, hain vaatehuoneesta matkasängyn ja vein sen A:n huoneeseen. Sänky kasattiin ja A jäi sinne ilman vastalauseita. Hän oli kuitenkin valvomisesta jo niin virkeä, että kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin tämä nukahti. Sain siis unen päästä kiinni ehkä joskus yhden maissa. Yön ihanuuden kruunasi pikku-a:n herääminen vielä pari kertaa. Kuudelta otin hänet viereeni, ja hän nukahtikin saman tien syötyään, mutta puoli seitsemältä iso-A heräsi, tunnin tai kaksi normaalia heräämisaikaa aikaisemmin. Otimme miehen kanssa hänet viereemme, mutta eihän uni enää tullut ja seitsemältä nousimme ylös.

Onneksi A meni sentään päiväkotiin täksi päiväksi, eli sain ottaa edes vähän rennommin ja nukkua jopa tunnin päiväunet mikä ei olisi onnistunut jos A olisi ollut kotona. En tiedä olisiko olo vähän virkeämpi jos en olisi ahtanut itseäni ähkyyn sipseistä ja suklaasta pikku-a:n leikkiessä lattialla leluillaan ja nukkuessa. Järjetön väsymys ja sitä kruunaava päänsärky aiheuttivat kuitenkin kaikkien omatuntoni vastalauseiden kaikkoamisen ja sortumisen. Jospa huomenna olisi taas vähän parempi päivä...

maanantai 5. joulukuuta 2011

Joulutoiveita

Kävin muutama päivä sitten mieheni kanssa seuraavanlaisen keskustelun:

Mies: En millään keksi sinulle mitään kivaa joululahjaa.
Minä: Miten niin? Mähän olen kertonut vaikka kuinka monta kertaa mitä mä haluan. Esim. vohveliraudan, kirkasvalolampun tai Isänmaan toivojen dvd:boksin. Joku niistä olisi kiva saada.
Mies: Mut en mä voi sulle mitään noista hommata, koska sit sä arvaat mitä saat!!

Tuossa vaiheessa mä kilahdin. Miten niin mä en muka saisi arvata mitä saan? Eikö toivomusten ideana nimenomaan ole se, että niiden haluaa toteutuvan? Miehellä on sinänsä romanttinen ajatus siitä, että lahjan pitäisi olla kiva yllätys. Hän haluaisi hankkia jotain, jota mä tarvitsen ja haluan, mutten tiedä tai muista haluavani. Mutta kun mä tahtoisin niin kovasti jonkun noista kolmesta! Saa nyt nähdä, uskooko mies että kannattaisi kerrankin toteuttaa mun toive. Tai että keksiikö hän jotain muuta yhtä ihanaa, vai ostaako hän jotain joka on ihan okei mutta kuitenkin pettymys minulle varsinkin käymämme keskustelun jälkeen.

Eihän joulussa sinänsä ole kyse vain lahjoista, mutta en vain aina jaksaisi toivoa turhaan jotain, mitä en kuitenkaan saa. Olen mä toki saanut mieheltä paljon ihania joulu- ja synttärilahjoja, mutta joskus olisi kiva saada toive toteutettua jotta siihen ei tarvitsisi käyttää rahaa sitten myöhemmin. Kaikkein ihanin lahja olisi tietenkin muutama tunti ihan ikiomaa aikaa, mutta se tuskin toteutuu niin kauan kun pikku-a syö pääasiassa vain rintamaitoa eikä huoli pulloa...

Arvontaa

Hoppu Design ja Lapsellista-blogin Sascia ovat järjestäneet arvonnan, jonka palkintona on 20 euron lahjakortti Hoppu Designin verkkokauppaan. Piipahdin yrityksen sivulle, ja tuotteet ovat aika ihastuttavia. Yrityksen ovat perustaneet kaksi artesaania ja äitiä, jotka valmistavat yksilöllisiä tuotteita kierrätysmateriaaleista. Valikoimassa on sekä vaatteita, asusteita että leluja. Itse ihastuin varsinkin tyttöjen kesämekkoihin/tunikoihin, tämä
on suosikkini. Kannattaa käydä kurkkaamassa :)

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Herkuttelua ja sormiruokailua

Onpa ollut kovin vaikea löytää aikaa kirjoittaa koko viikolla.
Veronpalautukset tulivat ja menivät, mutta ainakin hyödyksi. Ostimme miehen kanssa meille pesutornin (jota täytyy odottaa kotiin reilu viikko) ja annoimme puhdistaa talon ilmastointiputket.
Eilen oli taas herkuttelupäivä, ja tulihan sitä herkuteltua taas yllin kyllin. Irtokarkkien ostossa on vaikea pitää yllä kohtuutta, pussiin kertyy kuin huomaamatta monta sataa grammaa erilaisia karkkeja. Herkuttelu jatkui tänään kiinalaisen ruoan merkeissä, kävimme joulumarkkinoilla ja kotimatkalla hakemassa päivälliseksi friteerattua kanaa hapanimeläkastikkeessa sekä kungpo-härkää. Iso-A tykkäsi kanasta muttei suostunut härkää edes maistamaan. Jospa herkkukiintiö olisi taas viikoksi täynnä.
Sortuminen on kyllä tällä viikolla ollut lähellä monen monta kertaa. Kaupassa on tehnyt mieli vaikka mitä, ja yövalvomisten aiheuttama väsymys on tuntunut välillä todella tuskalliselta. Onneksi olen kuitenkin jaksanut pitää pintani, ehkä se näkyy vielä painossakin.

Edellisen kirjoitukseni jälkeen on alkanut tosissaan vaikuttaa siltä, että pikku-a ei kovin helpolla hyväksy muita kuin minut hoitajakseen. Sain onneksi käydä torstaina hierojalla ilman että kotona oli vastassa pieni parkuja, mutta muuten hän ei isänsä hoitoa huoli. Kiinteiden maistelu ei ole paljonkaan edennyt, porkkanaperunasosetta menee suuhun yksi lusikallinen, jos toista tarjoaa niin alkaa parku. Onneksi tässä on vielä aikaa ennen kuin pitää tosissaan alkaa syömään muuta kuin äidinmaitoa. Maissinaksut kyllä uppoavat oikein mainiosti, eli sormiruokailua tullaan varmasti lisäämäänkin tässä lähiaikoina. En kuitenkaan haluaisi tukeutua pelkästään sormiruokaan, sillä kyläilyt ja pidemmät reissut olisivat huomattavasti helpompia jos a huolii myös lusikkaruokaa. Siksi aion treenata soseiden kanssa vielä pari kolme viikkoa ennen sormiruokailun lisäämistä...