perjantai 30. maaliskuuta 2012

9-kuukautinen pikku-a ja iso-A:n unipulmia

Vaikea kuvitella, että pikku-a on jo yhdeksän kuukauden ikäinen. Kun iso-A oli saman ikäinen, hän nousi jo seisomaan tukea vasten ja konttasi kovaa vauhtia. Viettäessämme joulua vanhempieni luona hän oli jatkuvasti kiipeämässä portaita yläkertaan tai tutkimassa joulukuusenkoristeita. Iso-A ei yhdeksän kuukautisena ollut todellakaan enää mikään vauva, toisin kuin pikku-a. Tietysti a vaikuttaa vielä vauvalta osittain siksi koska häntä vertaa jatkuvasti kaksivuotiaaseen isosiskoonsa, mutta myös koska hän ei vielä(kään) liiku. Sinänsä se ei vaikuta haittaavan häntä itseään lainkaan, vaan hän viihtyy mainiosti istuma-asennossa pitkätkin ajat kunhan hänellä on tarpeeksi mielenkiintoisia leluja ympärillään. Iso-A oppi ryömimään seitsemän kuukauden iässä, ja ennen sitä olin jo hermoillut monta kertaa kun liikkumaan oppimisessa kestää niin kauan. Pikku-a:n kohdalla olen onneksi osannut ottaa paljon rennommin, mutta olisihan se jo mukava jos vauva jo kohta alkaisi liikkumaankin. No, kaikki ajallaan...

Viimeisen kuukauden aikana pikku-a on liikkumisen sijaan oppinut pari muuta uutta taitoa. Ensinnäkin hän on keksinyt jokeltelun jalon taidon. Mämmämmää ja vavvavvaa hoetaan lähes jatkuvasti, ja vauva onkin aivan innoissaan uudesta kyvystä kommunikoida. Lisäksi hän on selvästi alkanut vilkuttamaan, ainakin käsi menee nyrkkiin ja auki heti jos muutkin vilkuttavat. Pikku-a myös taputtaa, tosin vasta kädet nyrkissä mutta kumminkin.

Sormiruokailussa mennään samaan malliin kuin ennenkin, eli lounas ja päivällinen syödään täysin sormin, aamu- ja iltapuuro työnnetään itse suuhun täyttämälläni lusikalla. Viime aikoina olen ottanut tavaksi syöttää a:lle välipalaksi hedelmä- tai marjasosetta, ja vauva onkin alkanut tottua syöttämiseen vallan mainiosti. Pinsettiote näyttää muuten olevan hallussa myös jo todella hienosti, lattialta noukitaan suuhun kaikkein pieninkin roska...

Nukahtaminen on alkanut sujumaan pikku-a:lta vallan mallikkaasti viimeisen kuukauden aikana. Iso-A:ta joutui tuudittamaan sylissä uneen lähes vuoden ikään asti yli puolikin tuntia, kunnes vatsan kasvaessa pidin hänelle unikoulun jonka jälkeen tyttö oppi nukahtamaan itsekseen. Pikku-a:n kanssa ei ole moista ongelmaa. Hän ei nykyään nukahda enää tissille läheskään joka ilta, joten otan hänet syliin, laulan Sinisen unen ensimmäisen säkeistön ja siirrän sitten sänkyynsä. Yleensä hän kääntyy saman tien vatsalleen, nostaa hetken aikaa päätään ylös ja alas ja nukahtaa sitten itsekseen. Päiväunet ovat vielä haastavampia, jos a ei nukahda rinnalle niin hänet on yleensä nukutettava sylissä "väkisin".

Yöimetykset olen saanut pois jo melkein kokonaan. Viime lauantaina kävin kavereideni kanssa viettämässä iltaa ja tulin kotiin vasta kolmelta aamuyöllä, juuri kun kellot siirrettiin kesäaikaan eli kello olikin jo neljä. Koska veressäni oli vielä tuolloin alkoholia en imettänyt ennen kuin aamulla. Iso-A oli yökylässä isovanhempiensa luona, mikä oli hyvä juttu sillä pikku-a piti miestä valveilla pari tuntia neljästä kuuteen. Kuuden jälkeen imetin vauvan ja jatkoimme sitten koko perhe unia aamukymmeneen. Tuo yö olikin siis luonnollisesti yövieroituksen alku, ja sen jälkeen mies on saanut yöllä käydä laittamassa pikku-a:lle tuttia suuhun. Onneksi a on yleensä nukkunut heräämättä jonnekin kolmeen tai neljään, ja sen jälkeen mies on käynyt hänen luonaan yleensä pari kertaa yössä. Maitoa vauva on sitten saanut vasta ylösnousun jälkeen.

Haastetta yövieroitukseen eilen alkanut piiiitkä yh-viikonloppu, kun mies lähti töiden kautta voittamalleen palkintomatkalle Ranskan Alpeille. Jos pikku-a herää yöllä usein, voi olla ettei hän tyynnykään pelkän tutin avulla jos haistaa rinnoissani lemuavan maidon. Viime yönä hän onneksi heräsi vain pari kertaa puolenyön aikaan ja nukahti saatuaan tutin, toivon saman tuurin jatkuvan vielä ensi yön. Lauantaina lähden lasten kanssa anopin hoiviin yökylään, ja siellä pikku-a joutuu tilan- (ja toisen matkasängyn)puutteen vuoksi nukkumaan vieressäni eikä eri huoneessa. Pahoin pelkään, etten voi olla antamatta hänelle maitoa...

Pitkää viikonloppua siivittää myös toinen haaste, jonka tarjoaa iso-A. Hänen nukkumaan saamisensa on nimittäin ollut viime aikoina erittäin haastavaa sekä päiväuniaikaan että illalla. Toissapäivään saakka hänet on voinut laittaa nukkumaan matkasänkyynsä ellei hän ole suostunut jäämään jatkettavaan sänkyyn. No, keskiviikkona hän vihdoin tajusi että pääsee matkasängystäkin itse pois sillä saa pitkän säärensä jo helposti sängyn laidan yli. Eilen illalla hän suostui onneksi jäämään jatkettavaan sänkyynsä suosiolla, mutta päiväunet jäivät kokonaan ottamatta sillä neiti kömpi molemmista sängyistä pois. Yöllä A heräsi puoleenyöhön mennessä kolme kertaa, jonka jälkeen laitoin hänet taas matkasänkyyn. Sielläkin hän heräili ja itkeskeli eli vaikka a nukkui, niin itse jouduin heräilemään. Aamukuudelta heräsin siihen, kun A kömpi sänkyyn viereeni eikä suostunut enää nukkumaan. No, kunhan mies tulee matkalta kotiin, joudumme varmastikin pitämään A:lle unikoulun jotta saisimme hänet jäämään jatkettavaan sänkyynsä jatkossa suosiolla...

Tänään saan onnekseni kaverin iltapäivällä kylään ja lapsetkin saavat leikkikavereita, jospa vierailun (sekä jääkaapissa odottavien EDien) tuomalla energialla jaksaisin huomiseen...

torstai 22. maaliskuuta 2012

Huono äiti?

Joku tuntee olevansa huono äiti laittaessaan lapsen päivähoitoon (saati päiväKOTIIN) jo vuoden ikäisenä. Toinen siirtäessään vauvansa "liian aikaisin" omaan huoneeseensa vain saadakseen rauhallisemmat yöunet. Kolmas saattaa kokea olevansa paska mutsi jos ei ulkoile lapsensa kanssa päivittäin. Syitä on monia, ja usein sellaisia joista tietää, ettei kyseisiä tunteita hautova äiti ole huono äiti ollenkaan.

Minulle iski tänään olo, että olen kaikkien aikojen paskoin äiti. Olin työn ja tuskan jälkeen saanut molemmat lapset nukkumaan päiväunia, ja pikku-a heräsi lähes saman tien. Hän oli kuitenkin selvästi väsynyt ja kitisi vain koko ajan, joten menin hänen kanssaan minun ja mieheni huoneeseen ja imetin hänet toivoen vauvan nukahtavan. Niin ei tietenkään käynyt, vaan maidon saaminen vain virkisti pikkuneitiä. Siinä me sitten köllimme sängyllä vierekkäin. Pikku-a pyöri edestakaisin selälleen ja vatsalleen ja takaisin selälleen, jokelteli ja leikki välillä tuttinauhallaan ja oli maailman suloisin pikkuihminen. Huomasin kuitenkin toivovani vain vauvan nukahtavan jotta pääsisin itse nostamaan jalat sohvalle, tuijottamaan televisiota ja syömään suklaata. Tämä aiheutti todellisen huono äiti -fiiliksen. Eihän tuollaisia hetkiä loppujen lopuksi ole elämässä kovinkaan paljon ja ne vähenevät jatkuvasti loppuen sitten kokonaan kun vauvasta kasvaa ensin lapsi, sitten teini ja lopulta aikuinen.

Olenko todella niin huono äiti, etten malta nauttia lapseni seurasta halutessani vain omaa aikaa? Olkoonkin miehen iltavuoroviikko jolloin joudun huolehtimaan lapsista yksin heidän nukkumaanmenoonsa asti, eli pieni lepohetki lasten nukkuessa olisi tarpeen. Mutta eikö siinä muka ole lepoa kun saa loikoilla sängyssä ihan rauhassa, ilman kiirettä minnekään, ja seurustella rakkaan vauvan kanssa? Ja varmastikaan en ole tuntenut samanlaista ärtyisyyttä vain tänään vaan aiemminkin kun nukuttaminen on epäonnistunut. Tänään kuitenkin tajusin kuinka naurettava oma asenteeni oikeastaan onkaan, ja aloin tuntemaan siitä suorastaan ahdistusta.

Yritän nyt jatkossa asennoitua pikku-a:n nukuttamiseen toisenlaisella asenteella ja nauttia vauvani läheisyydestä myös nukutuksen epäonnistuessa, sillä eihän tässä ole enää viittäkään kuukautta ennen kuin palaan takaisin työelämään ja päiväuniajan sängyssä loikoilu muuttuu harvinaiseksi herkuksi...

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Mistä motivaatio painonpudotukseen?

Otsikko kertoo kaiken. Motivaatio painonpudotukseen on totaalisesti hukassa. Kuntoilu ei voisi vähempää kiinnostaa, ja mieli tekisi syödä koko ajan suklaata.
Viime viikonloppuna juhlimme iso-A:n kaksivuotissynttäreitä, ja niiden puitteissa tuli herkuteltua ennen (pitihän tarjottavia testata) ja jälkeen (niitä jäi tottakai yli). Lisäksi olen sortunut ostamaan jotain hyvää taas joka kauppareissulla mikä ei todellakaan olisi sallittua. Tai no, tänään en sortunut kun kävin iso-A:n kanssa lähikaupassa, mutta vain siksi koska sinne sattui samaan aikaan eräs tuttava ja pelkäsin että hän näkisi ostoskärryssä olevat suklaat. Siksi suklaat jäivät sinne hyllyyn. Toiseksi iso-A työnteli omia, pieniä ostoskärryjään (ja eihän mulla omia ollutkaan vaan kaikki vähät ostokset ladottiin lapsen kärryyn) enkä uskaltanut mennä karkkihyllylle sillä neiti on selvästi alkanut tajuamaan että sieltä pitäisi saada itsellekin jotain.

Uuden motivaation etsimisessä voisi olla avuksi tämänpäiväinen visiitti Turun lapsi- ja nuorisotutkimuskeskuksessa, jossa kävimme iso-A:n kaksivuotistarkastuksessa erään seurantatutkimuksen tiimoilta. Siellä meiltä vanhemmiltakin katsottiin verenpaine, paino ja vyötärönympärys (olisiko minulla ollut 108cm, en laittanut muistiin kovinkaan tarkasti siinä kauhunsekaisessa mielentilassa kun vyötäröäni ei oltu mitattu vuosiin) sekä tehtiin kehonkoostumusmittaus InBody-laitteella. Mittauksen tulokset olivat jokseenkin karua luettavaa. Paino 95,8kg (mutta sentään vähemmän kuin kotivaa'alla, jee), rasvaprosentti 45,7. Rasvaa kehooni mahtuu ruhtinaalliset 43,8kg eli todella paljon olisi sulatettavaa... Ainut positiivinen asia mittauksessa oli lihaksen määrä, joka oli muuten normaali mutta yläkropassa oli mittauksen mukaan lihasta jopa yläkanttiin. Kiitos kuuluu varmaankin kahdelle eläväiselle painolle joita tulee nosteltua todella usein.

Vuoden kuluttua on tutkimuksen viimeinen käynti, ja silloin kehon koostumus mitataan uudestaan. Siinä olisi toisaalta tavoitetta, halu saada tuolloin parempia tuloksia. Toisaalta vuosi on niiiii-in pitkä aika, että motivaatio ehtii kadota monta kertaa matkan aikana. Nyt pitäisikin löytää jokin lyhytaikaisempi tavoite, joku jolla saisin painon alle 90 kilon sen sijaan että se alkaa kohota taas sataan kiloon ja ylikin. Mietin, että jospa pääsiäisen jälkeen uskaltaisi pitää uuden, muutaman viikon mittaisen herkkulakon aina vappuun asti - eihän vappua voi juhlia ilman vappumunkkeja... Näemmä minun kohdallani vaaditaan lähes täydellinen herkuttelun kieltäminen jotten herkuttele ihan koko ajan...

Vielä en herkkulakkoa voi aloittaa, sillä edessä on kolmena viikonloppuna jotain erikoista. Tulevana lauantaina lähden äitikavereideni kanssa viettämään iltaa herkkujen ja alkoholipitoisten juomien kera ja jätän miehen huolehtimaan pikku-a:sta iso-A:n mennessä isovanhempiensa luo yökylään. Sitä seuraavana viikonloppuna mies on ulkomailla ja tuolloin jaksan vain jos saan hemmotella itseäni yh-aherruksen lomassa. Ja sitten on pääsiäinen, jota EI VOI olla ilman pashaa, mämmiä (joka on kyllä liian terveellinen ollakseen herkku mutta sen kanssa nautittavaa kermaa ilman en voi myöskään olla) tai suklaamunia.

Ehkä mä vielä jonain päivänä saan aikaiseksi lopettaa tekosyiden etsimisen herkuttelun sallimiseksi, mutta se päivä ei ole nyt eikä seuraavaan kolmeen viikkoon. Jos nyt edes saisin arkipäivät hillittyä itseni niin HYVÄ MINÄ!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Taas astetta isompi vauva

Pikku-a tuntuu taas paljon isommalta, hän nimittäin oppi toissapäivänä jokeltelemaan muutenkin kuin vain äääää-äänteellä. Nyt hänen suustaan kuuluu koko ajan mammammam, mämmämmäm tai vavvavvav. Tyttö itsekin vaikuttaa olevan uudesta taidosta ihan innoissaan, sillä hänellä on jokellellessaan jatkuvasti innostunut hymy naamalla.
Uutta taitoa päästään esittelemään sukulaisille tuoreeltaan, kun he saapuvat lauantaina juhlimaan iso-A:n syntymäpäivää. Toivon vain, ettei molempien lasten pieni nuha muutu tuosta pahemmaksi etteivät lasteni pienten serkkujen vanhemmat jätä saapumatta flunssan pelossa...

Olen myös huomannut pikku-a:n oppineen hallitsemaan pinsettiotteen jo aika mainiosti, varmastikin kiitos sormiruokailun. Vauva onkin viime aikoina alkanut metsästämään lattialta hänen ulottuvillaan olevia roskia ja noukkimaan niitä suuhunsa, pitänee siis ruveta siivoamaan nykyistä huolellisemmin ja useammin. Sormiruokailussakin a on selvästi alkanut valikoimaan mitä syö, ihan kaikki ei enää menekään suuhun kuten tähän saakka...

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Syitä syömiselle...

Herkkulakon loppumisen jälkeen olen herkutellut taas ihan liikaa. En nyt ihan joka päivä enkä mitenkään ahmimalla mutta kuitenkin liikaa. Jostain syystä en ole iljennyt tännekään edes kaikkia syömisiä raportoimaan. Miehen kanssa on herkuteltu kerran viikossa, ja viikolla sitten olen herkutellut ihan itse lasten päiväunien aikaan. On tullut syötyä sipsejä, jäätelöä, suklaata ja leivonnaisia, jotain enemmän ja jotain vähemmän. Vaa'allakaan en ole uskaltanut ehtinyt käymään kovin usein, mutta perjantaina vaaka näytti 96,4kg. Paljon ei ole kiloja tullut, mutta varmasti tulee ellen ala skarpata.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että olen potenut jonkinmoista flunssaa lähes koko alkuvuoden. Nuha ja yskä olivat hetken poissa, mutta nyt en ole taas pariin viikkoon päässyt zumbaan enkä bailatinoon kamalan yskän vuoksi. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että yskä alkaa vihdoinkin olla (melkein) ohi, eli ehkä tällä viikolla pääsisi kuntoilemaankin. Parin viikon sisällä liikuntakalenteriini tulee muuten muutoksia, sillä zumba ja bailatino loppuvat jo tämän kuun lopulla, ja tilalle ostin Citydealista kahden kuukauden jäsenyyden paikalliseen kuntokeskukseen. Jäsenyys pitää aktivoida tämän viikon aikana, eli ehkä pääsen kevään aikana jopa bodypumpiinkin useamman vuoden tauon jälkeen...

Flussan lisäksi syömishimoa on kasvattanut lasten koko ajan aikaistuvat aamuheräämiset. Kohtalon ivaa, että otin iso-A:n pois hoidosta jotta häntä ei tarvitsisi herättää aamulla niin aikaisin, ja nyt hän herää lähes säännöllisesti jo aamukuudelta. Pikku-a on onneksi alkanut nukkumaan öitään paremmin eli minun tarvitsee herätä yösyötölle vain kerran pari yössä, mutta väsymys on silti välillä kova kun molemmat lapset ovat hereillä aamukuudesta lähtien.

Pakko myöntää, että syöpöttelyssä kaikki syyt ovat tietenkin vain tekosyitä, mutta aika mahdottomia vastustaa... Välillä tuntuu siltä että ihan sama, antaa olla, mitäs siitä vaikka mä tästä lihoisin vielä enemmänkin, mutta jospa ei nyt kuitenkaan...

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Lapsiperheen viikonloppureissu

Viime viikonloppuna saimme koko perheen kera yllin kyllin autoilua ja ravintolaruokaa. Lähdimme nimittäin 350 kilometrin päähän juhlistamaan siskonpojan 4-vuotissyntymäpäivää. Tällä kertaa teimme kuitenkin ensin pysähdyksen Hämeenlinnaan, Aulangon kylpylään, sillä meillä oli sinne lahjakortti joka sisälsi yhden hotelliyön, kylpylän vapaan käytön sekä aamiaisen.

Lähdimme matkaan lauantaina hieman lounaan jälkeen ja saimmekin ajettua perille saakka ilman taukoja lasten nukkuessa. Kylpylähotelliin saavuttuamme kirjauduimme sisään ja veimme tavarat huoneeseen, minkä jälkeen olikin jo päivällisaika. Testasimme hotellin ala carté -ravintolan, eikä siitä ollut mitään sanottavaa. Iso-A söi päivälliseksi nauravia nakkeja ja pikku-a:lle tilasin keitettyjä/höyrytettyjä kasviksia ilman suolaa. Vauva saikin eteensä runsaan annoksen porkkanaa, parsakaalia ja kukkakaalia, joista veloitettiin loppujen lopuksi 2,5e nimellä 'lasten ranskalaiset'. Syöttötuolin alle levitin Liberon kertakäyttöisen hoitoalustan ja pöydälle tinydinerin, ja koururuokalappu pyydysti suurimman osan pikkukätösten tiputtamista palasista.

Päivällisen jälkeen suuntasimme kylpylään, jossa molemmat lapset polskivat todella mielellään. Pikku-a alkaa selvästikin päästä kiinni uimisen ideasta, sillä hän potki jaloillaan vettä merenneitomaisesti yhtä aikaa, ja yritin viedä vauvaa vedessä eteenpäin edes jollain lailla potkujen mukaan. Kaikkein hauskin paikka oli kuitenkin vain 20cm syvä lastenallas, jossa oli viihdykkeenä hiekkalaatikkoleluja. Altaan pohjalla istuessaan pikku-a hytkytteli itseään jopa hieman eteenpäin, ja mietin että koska hän tajuaa saman keinon saattavan toimia myös kuivalla maalla.

Uinnin jälkeen oli haasteena iltapala, jonka nautimme hotellihuoneessa. Iso-A söi jogurttia ja banaania, mutta pikku-a ei banaania huolinut eikä oikein mitään muutakaan. Hänelle tulikin uni todella nopeasti pitkän uitikeikan jälkeen. Iso-A sen sijaan ei meinannut asettua nukkumaan millään, ja loppujen lopuksi minun ja miehen piti sammuttaa valot hieman puoli yhdeksän jälkeen ja käydä itsekin nukkumaan, jotta A rauhoittuisi. Uni ei tietysti tullut itselle millään, mutta onneksi puhelimella pääsi surffaamaan netissä :)

Aamulla oli vuorossa hotelliaamiainen, josta kuva alla.


Pikku-a nautiskeli aamupalakseen puuron sijaan kananmunaa, tomaattia, kurkkua, paprikaa ja vesimelonia. Tomaatista onkin vähitellen tullut yksi a:n suosikeista. Jos sitä on pöydässä, hän ei muuhun koskekaan ennen kuin on imeskellyt suuhunsa kaikki siivut jättäen jäljelle vain kuoren. Iso-A puolestaan söi hieman jogurttia (noin lusikallisen tai pari), hieman leipää, hieman vesimelonia, hieman juustoa ja kinkkua sekä pari lettua mansikkahillon kanssa, eli ei oikein osannut keskittyä mihinkään ruokaan.
Aamiaisen jälkeen kävimme vielä uimassa ennen matkan jatkumista, ja lapsia (tai ainakin iso-A:ta) meinasi olla vaikea saada pois altaasta :)

Lounaan söimme ABC:llä matkalla synttärijuhliin. Käytimme ensimmäistä kertaa hyödyksemme kyseisen ruokapaikan etua jolla alle 3-vuotias saa syödä ravintolan noutopöydästä maksutta vanhempienkin aterioidessa. Itse söin miehen kanssa annokset ala carte -listalta ja hain tytöille ruoan noutopöydästä.
En tosin uskaltanut ottaa pikku-a:lle liharuokia, sillä niissä on varmastikin jonkin verran suolaa. Sen sijaan hän sai tyytyä keitettyihin perunoihin, porkkanoihin, parsakaaliin (mielestäni niissä ei ollut mitenkään kovin paljon suolaa) ja tuoreisiin tomaatteihin ja kurkkuun. Paluumatkalla, kun söimme samaisessa paikassa (tosin eri paikkakunnalla) päivällisen, otin hänelle samat ruoat sillä paljon muuta hänelle kelpaavaa noutopöydässä ei ollut. Olin kuitenkin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut kantaa mukanani eväitä tyttöjä varten. Iso-A sai syödä normaalia ruokaa, eli menomatkalla jauhelihapihviä ja paluumatkalla broilerivarrasta sekä tietenkin perunoita ja kasviksia.

Siskonpojan syntymäpäivien jälkeen vietimme yön vanhempieni luona vielä 100km kauempana, mutta mitäpä sitä ei tekisi suodakseen vanhemmilleen tilaisuuden nähdä lapsenlapsiaan. Takaisin kotia kohden lähdimme seuraavana päivänä lounaan jälkeen, ja taitoimme 450km seitsemässä tunnissa mukaanlukien kaksi tunnin taukoa. Pitkä matka, mutta sen jaksaa kun ei pidä kiirettä ja muistaa olla stressaamatta, ja tosiaan pitää kunnon tauot niin lapsetkin jaksavat istua. Pikku-a on yhä turvakaukalossa ja kuten tavallista ei pihahtanutkaan ajomatkojen aikana. Iso-A meinasi jossain vaiheessa kyllästyä, mutta onneksi meillä oli mukana minikokoinen piirustuslauta ja kirjoja, joiden lukeminen hänelle oli jokseenkin haastavaa etupenkiltä käsin. Neiti kun ei suostunut selaamaan (pääosin kuva)kirjoja itse vaan niitä piti hänelle lukea.

Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein onnistunut, mutta kovin usein tuonne monen sadan kilometrin päähän ei kyllä jaksa lähteä...

torstai 8. maaliskuuta 2012

8kk ja 2v

Lapseni ovat tällä hetkellä noin kahdeksan kuukauden ja kahden vuoden ikäiset. Mitä he tällä hetkellä osaavat?

Pikku-a 8kk:
* Istuu ilman tukea
* Pyörii akselinsa ympäri vatsallaan ja työntää itseään taaksepäin
* Yrittää kovasti konttausasentoon muttei ihan vielä siihen pääse
* Syö omatoimisesti sormin lähes kaiken, mutta on viimeisen viikon aikana oppinut myös ottamaan vastaan lusikalla syötetyn puuron
* Juo nokkamukista muttei huoli tuttipulloa
* Jokeltelee 'äääää', muttei muodosta tavuja
* Tekee todella usein kakat pottaan, ja pissan melkein joka kerta potalle laitettaessa. Tosin iso-A oli samanlainen vauvana, mutta pottailu unohtui täysin kun oppi nousemaan potalta pois...

Iso-A 2v:
* Oppi juuri kuperkeikan
* Hyppii tasajalkaa
* Puhuu aikalailla täydellisiä lauseita, tosin kaikki äänteet eivät vielä onnistu (esim. R, D, L)
* Sanavarasto on laaja. Hän on eräässä seurantatutkimuksessa, ja sieltä tullutta kyselyä täyttäessäni raksin A:n sanavarastoon kuuluvaksi n. 500 sanaa
* Laulaa todella paljon, tuutulaulut yleensä aina kanssani ja on viime päivinä alkanut lauleskella Sinistä Unta itsekseenkin. Sävel on tosin usein vielä hakusessa, mutta jonkinlaista nuottiakin jo löytyy.
* Osaa laskea yhteentoista ja tietää että numerot tarkoittavat lukumäärää muttei osaa vielä yhdistää niitä oikein eli laskee yleensä aina liikaa
* Tapailee aakkosia j:hin saakka, on luultavastikin oppinut ne Fisher Pricen opettavien lelujen avulla. Ei tietenkään vielä tiedä minkä näköinen mikäkin aakkonen on kirjaimina.
* Tietää jonkin verran värejä, muttei aina muista mikä väri on mikäkin.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Elämän ja kuoleman äärellä

Viikon sisällä viikatemies on käynyt jollain lailla lähellä kaksi kertaa. Ensin hän pysähtyi naapuriin ja vei mukanaan mukavan naapurinrouvan pitkäaikaisen miesystävän. Molemmat olivat keski-ikäisiä leski-ihmisiä, jotka olivat olleet yhdessä jo 15 vuotta asuen koko ajan eri osoitteissa. Juuri ennen miehen kuolemaa he olivat viikon lomalla pohjoisessa, jona aikana tyhjensin naapurintädin postilaatikkoa ja kolasin pihaa lumipyryn jäljiltä. He palasivat takaisin myöhään eräänä iltana, ja seuraavana aamuna ruumisauto kävi hakemassa miehen pois. En tiedä mitä tapahtui, mutta naisen tytär haki seuraavana päivänä äitinsä postit ja kertoi miehen kohtalosta. Seuraavat päivät tapahtunut pyöri mielessä lähes koko ajan. Mitä tapahtui? Löysikö täti miehensä aamulla kuolleena jos edes ambulanssia ei ehditty soittaa? En voi edes kuvitella, miltä naapurintädistä nyt tuntuu, enkä todellakaan haluaisi kokea samaa. En ole vielä itse naapuriin törmännyt tapahtuneen jälkeen enkä oikein tiedä mitä minun pitäisi sitten sanoa.

Uudemman kerran viikatemies kolahdutti tänään, kun luin blogistaniassa Prinsessa Paskavarpaan kohtalosta. Hänen bloginsa ei koskaan päätynyt säännölliselle lukulistalleni, mutta olin vieraillut siellä useaan otteeseen hänen kommentoituaa esimerkiksi muita lukemiani blogeja. Tottakai tiedän, että naisia kuolee synnytykseen tai synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, mutta eihän se koskaan voi käydä itselle tai kenellekään tutulle. Tapahtunut muistuttikin minua siitä että mitä tahansa voi tapahtua kenelle vain koska tahansa. En voinut olla itkemättä Prinsessan kuoleman johdosta vaikka en edes kyseistä henkilöä tuntenut.

Olenkin jo aiemmin miettinyt, että mitä jos joku henkisesti läheinen mutta fyysisesti kaukainen ihminen menehtyisi yllättäen? Kuulisinko asiasta koskaan vai jäisinkö loppuelämäkseni miettimään mitä kyseiselle henkilölle on tapahtunut? Minulla on esimerkiksi pari muunmaalaista ystävää, jotka olen tuntenut vuosikausia mutta joiden kohtalosta kuulisin tuskin koskaan sillä meillä ei ole yhtään yhteistä ystävääkään.

Viikatemiestä ei tietenkään haluaisi omalle kohdalle, sillä jo se tuntuu tarpeeksi tuskaiselta kun hän käy lähistöllä. Pakko kuitenkin muistaa, että mitä vain voi tapahtua. Onnettomuus, sairaus, luonnonmullistus. Joskus salamakin iskee ihmistä päähän tai jääpuikko tipahtaa katolta niskaan. Pitäisikin yrittää elää tässä päivässä ja iloita kaikista mahdollisista iloitsemisen arvoisista asioista eikä velloa negatiivisuuden keskellä ja odottaa huomista, kesää tai ensi vuotta. Eläkää ja iloitkaa niin kauan kuin se on mahdollista!


perjantai 2. maaliskuuta 2012

Synninteko

Tänään sorruin sellaiseen, jota jotkin sormiruokailijoiden vanhemmat voisivat pitää jopa eräänlaisena syntinä, syötin pikku-a:ta lusikalla. Ainakaan Omin sormin suuhun -kirjassa sitä ei suositella, ainakaan siitä lukemieni referointien mielestä. Itse en ole kirjaa nimittäin lukenut.

Olen viime aikoina antanut pikku-a:lle aamupuuron heti heräämisen jälkeen, koska olen huomannut puuron maistuvan tuolloin paljon paremmin kuin jos hän saisi rintaa ensin. Viime yönä pikku-a nukkui klo 19.30-7.30 syöden vain kerran puoli neljältä aamuyöllä, eli hänellä oli varmastikin herätessään kiljuva nälkä. Kun asetin puurolautasen hänen eteensä, hän kyllä otti täyttämäni lusikan käteensä mutta laittoikin siitä suuhun väärän pään jossa ei tietenkään ollut puuroa. Tämä sai aikaan hillittömän kiukun ja parkumisen. Täytin lusikan uudelleen ja ajattelin testata, suostuisiko hän syömään puuron siitä minun tarjoilemanani.

Pikku-a on kyllä ennenkin avannut suutaan tarjoamalleni lusikalle, mutta poikkeuksetta sylkenyt suuhun päätyneen ruoan ulos. Tällä kertaa hän kuitenkin söi antamani puuron mainiosti. Syötin a:lle puuroa vähintään 10 lusikallista, tosin hän otti välillä itsekin lusikasta kiinni ottaessaan sen suuhunsa. Sitten hän kuitenkin hermostui, sillä pahin nälkä oli ilmeisesti voitettu ja vauva halusi taas syödä itse.

Olen todella tyytyväinen jos pikku-a alkaa vähitellen suostua myös syötettäväksi. Tietenkin yritän jatkossakin tarjota suurimman osan hänen ruoistaan sormiruokana, mutta välillä olisi vain niin helpompaa jos häntä voisi vähän auttaa. Esimerkiksi ollessamme reissussa olisi paljon helpompi antaa välipalaksi vaikkapa hedelmäsose kuin kantaa mukana tuoreita hedelmiä, kuoria niitä ja ruokailun jälkeen siivota suttuiset kädet ja pöydän ympäristö.

Ystäväni kiteytti tänään sormiruokailun idean aivan mainiosti: tärkeintä on ettei lapsi syö mössöjä joihin on sotkettu yhteen milloin mitäkin ja että lapsi saa tutustua eri väreiin, hajuihin, rakenteisiin ja makuihin. Lisäksi lapselle ei kannata antaa mitään mitä ei itsekään suostuisi syömään. Aion siis harjoitella lusikkaruokailua pikku-a:n kanssa jatkossakin, mutta vain puuron tai vaikka hedelmäsoseiden kanssa :)

torstai 1. maaliskuuta 2012

Jatkoa ideologiakirjoitukselle

Pari päivää sitten kirjoitin sormiruokailun ideologioista, ja julkaisin tekstini ehkä hieman keskeneräisenä sillä mieleeni tuli aiheesta lisää sanottavaa. Netissä on eräs keskustelu, jossa kukin voi kertoa mitä hänen sormiruokailijalapsensa on päivän aikana syönyt. Eräs äiti kirjoitti seuraavaa:
" KOKONAINEN luomubanaani, pari haukkua luomuomenasta, puolikas nakd-patukka (taatelia ja cashewpähkinää), pari tl smoothieta, jossa luomuhedelmiä (päärynää, mandariinia, banaania) kookosmaitoa ja luomuvaniljaa. "

On todella hienoa, että jollain riittää rahaa ja viitseliäisyyttä hankkia lähes kaikki ruoka luomuna, mutta miksi se täytyy mainita jokaisen ruoka-aineen kohdalla erikseen? Onko luomun käyttäminen sellainen asia, että siitä on pakko kehuskella. Haluaako esimerkiksi kyseinen äiti varmistaa, ettei kenellekään tule epäselväksi että hänen lapsensa ei saa mitään, joka ei ole luomua. Jos minä olisin kirjoittanut kyseisen listan, olisin yksinkertaisesti maininnut hedelmät ja kasvikset ilman luomu-sanaa. Onko kyseisellä ädillä mahdollisesti joku pätemisen tarve, halu kertoa että hän on parempi kuin muut koska käyttää nimenomaan luomua. Ei välttämättä, mutta sellainen olo minulle tuosta kirjoituksesta tuli. 

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin etten muista koskaan ostaneeni luomua. No, pari päivää sitten ostin, nimittäin ohrattoon tulleita luomupapuja. Mutta en siksi että ne olivat luomua vaan koska ne olivat ainoat jotka eivät olleet alumiinitölkissä.

En halua, että kukaan sormiruokailua harkitseva pienen vauvan äiti aloittaakin kiinteiden maistelun soseilla sen vuoksi, että sormiruokailua käsittelevissä kirjoituksissa puhutaan niin usein juuri luomuruoan tai lähiruoan suosimisesta, tai esimerkiksi samassa yhteydessä mainitaan vaikkapa kestovaippailu tai muu "ekoilu". Sormiruokailua voi todellakin harrastaa kuka vain muihin ideologioihin katsomatta. Mutta myös näille "ekoilijoille" haluan sanoa, että kadehdin heidän viitseliäisyyttään enkä todellakaan tuomitse millään lailla, hyvä te!