Kun menee hermot!

Nykyään kirjoitan lapsista suhteellisen vähän, mutta nyt ajattelin kirjoittaa siitä kuinka heidän kanssaan tappeleminen saa oman olon niin kettuuntuneeksi että sitä tulee käytettyä tekosyynä herkuttelulle - joskus on vain "pakko" saada lohtua syömisestä...

Johtuneeko uhmaiästä, mutta nykyisin jokainen lähtötilanne on iso-A:n kanssa yhtä sotaa. A ei suostu pukemaan edes sisävaatteita ulkovaatteista puhumattakaan, vaan heittäytyy lattialle tai juoksee sänkyynsä kun "väsyttää". JOKA kerta. Vaikka määränpäässä olisi tiedossa mitä kivaa - esimerkiksi isänpäivän juhlintaa rakkaiden serkkujen kanssa ja kahvipöydän herkut - niin ei auta vaan joudumme yhä useammin pukemaan tytön väkisin ja kantamaan kirkuvana autoon. Onko siis ihme että äidin hermot on välillä "vähän" kireänä..?

Pikku-a:n kanssa on vähän helpompaa, mutta hänellekin on haastava saada puettua kun joskus ei meinaa mikään vaate kelvata. Hänellä toimii onneksi usein se, että otan esiin kaksi jokaista vaatekappaletta, ja tyttö saa päättää niiden väliltä. Pikku-a:n kanssa hermot joutuvat koetukselle ennemminkin yöaikaan, sillä hänellä on tapana herätä keskellä yötä kiukuttelemaan eikä tuolloin kelpaa kukaan muu kuin äiti. Ja kun äiti on aamulla tarpeeksi väsynyt yön heräilyistä, niin hermot ovat jo valmiiksi kireällä siinä vaiheessa kun lapsia pitäisi alkaa pukemaan. 

Syksy ja pimeys eivät koskaan ole olleet lempiaikaani, mutta joka vuosi tämä väsynyt ja ärtyisä olo tulevat yhtä suurina yllätyksinä. Liekö iso-A:lla sama ongelma, näin hankalaa ei hänen kanssaan ole nimittäin ollut aikoihin. Olen alkanut suorastaan vihaamaan hänen hokemaansa "väsyttää" -lausahdusta, joka tulee aina samalla uhmakkaalla äänensävyllä ja yhdistyy poikkeuksetta joko lattialle heittäytymiseen tai omaan sänkyyn juoksemiseen. Siitä huolimatta A ei suostu edes harkitsemaan päiväunia, eivätkä yöunetkaan ole yhtään pidentyneet 9-10 tunnista. 

Itse voisin nukkua vaikka kellon ympäri jos lapset sen sallisivat, ja monena päivänä olen ollut niin väsynyt että pienikin vastoinkäyminen on saanut minut itkun partaalle tai jopa sen yli. Eräänä päivänä pimahdin jopa töissä kun eräs asia ei millään ratkennut ja työaika alkoi loppua. En tiennyt yhtään keneltä olisin saanut apua, ja saamani tieto oli niin ristiriitaista että pillahdin itkuun. Onneksi eräs työkaveri huomasi ahdistukseni ja otti homman hoitoonsa, sillä hänellä oli vielä monta tuntia työaikaa jäljellä. Seuraavana päivänä asia oli tehty loppuun ja sain aloittaa työpäivän edellistä paremmalla mielellä. 

Karkkia ja suklaata on viime päivinä tullut kulutettua ihan liikaa, mutta pääsin sentään tällä viikolla kolme kertaa salille mikä paransi oloa huomattavasti. Toivon kuitenkin, että talvi tulisi jo pian ja syysmasis hellittäisi ennen kuin vaaka näyttää 80 kiloa...