Huonon äidin surkea fiilis

Hyvä äiti jaksaa kaikkia lapsiaan yhtä hyvin. Keksii heille tekemistä ja jakaa ajan heidän kanssaan tasapuolisesti. Kukaan ei saa toista enemmän kehuja tai moitteita, vaan kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhtä rakastettuja. Haluaisin olla tällainen äiti, vaan viime aikoina on tuntunut että en siihen pysty.

Iso-A ja pikku-a ovat kuin kaksi marjaa, toisin sanoen vaikkapa puolukka ja mansikka eli kovin erilaiset. Pikku-a saa minut ärsyyntymään äärimmäisen harvoin - yleensä silloin jos olen ollut hetken poissa ja neiti alkaa kiukuttelemaan ilmestyessäni taas näköpiiriin - ja on yleensä maailman suloisin pikkutyttö. Hänen hymynsä valloittaa sydämen, ja tyttö jakelee suukkoja ja haleja jatkuvasti. 

Iso-A puolestaan on raivostuttava uhmaikäinen, joka ei koskaan kuuntele minua, ei todellakaan tottele yhtään mitä sanon eikä opi millään ilmoittamaan kakkahädästään joten joudun vaihtamaan ison tytön kakkavaippoja joskus monta kertaa päivässä. Lisäksi hän vie koko ajan pikkusiskonsa kädestä lelut, lotraa vettä joka paikkaan aina kun saa salakuljetettua mukin pois keittiöstä ja piirtää seiniin lukemattomista kielloista huolimatta. 

Tottakai iso-A:kin osaa olla äärimmäisen ihana ja rakastan häntä todella paljon, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että hänelle joutuu jatkuvasti korottamaan ääntään. Tyttö istuu jäähyllä monta kertaa päivässä tehtyään jotain kiellettyä ja jatkettua sitä kielloista huolimatta. Olenkin alkanut pelätä, miten tämä vaikuttaa häneen pitemmän päälle. Tajuaako hän että ärsyynnyn hänen uhmastaan, ja että pikku-a saa suurimman osan haleistani ja hymyistäni vain siksi koska pikku-a saa ärtymykseni katoamaan usein pelkällä läsnäolollaan? 

En halua kummankaan lapsen ajattelevan, että rakastan toista enemmän kuin toista, mutta pelkään etten voi estää sitä. En siis todellakaan ajattele rakastavani pikku-a:ta yhtään enempää kuin isosiskoaankaan, mutta joskus vain tuntuu siltä että iso-A aiheuttaa tällä hetkellä aivan liikaa hermojen kiristelyä. Voihan olla, että pikku-a:n uhma tulee olemaan yhtä paha - ellei pahempikin - mutta juuri nyt se ei paljon "lohduta".

Pelkään myös, että tämä tilanne jatkuu myös tulevaisuudessa. Iso-A on nimittäin luonteeltaan aivan kuten minä: vahvatahtoinen, itsepäinen ja helposti tulistuva. Pikku-a puolestaan on tullut - ainakin miltä nyt vaikuttaa - isäänsä, joka on joskus vähän liiankin rauhallinen eikä todellakaan suutu helposti. Onko siis vaikea ymmärtää, miksi kahden vahvatahtoisen päät voivat joskus usein kolista yhteen? En kuitenkaan halua että iso-A ei isompana pitäisi minusta koska aina tappelemme, vaan haluan luoda molempiin lapsiini läheisen ja rakastavan suhteen.

Yritän toki antaa iso-A:llekin sylini aina kun vain pystyn, mutta pikku-a:n ollessa hereillä se on usein vaikeaa. Jos nimittäin yritän vaikkapa lukea iso-A:lle kirjaa, pikku-a syöksyy väliin ja vaatii päästä myös syliin. Yleensä hän vielä tuputtaa väkisin jotain omaa "vauvakirjaa" luettavaksi eikä hyväksy kieltävää vastausta. Yritä siinä sitten lukea isommalle jotain pitempää satua, kun pienempi rääkyy vieressä...

Välillä mietin että johtuuko iso-A:n voimakas uhma juuri siitä, että hän ei saa mielestään tarpeeksi huomiota? Kuinka sitten pystyisin sitä antamaan? Tänäänkin, pikku-a:n ollessa päiväunilla, yritin saada iso-A:ta kanssani vaikkapa lukemaan kirjoja. Hän halusi kuitenkin katsoa Ti-Ti-nallea, ja jos en olisi antanut hänen sitä katsoa, olisi seurauksena ollut armoton raivari johon pienempi olisi herännyt. Lueskelin sitten siinä vieressä kirjaa, ja pyysin aina välillä häntä tulemaan syliini katsomaan ohjelmaansa. A ei kuitenkaan siihen suostunut, vaan löhösi sohvan toisessa päässä.

Viimeiset pari päivää iso-A on aiheuttanut minulle niin paljon harmaita hiuksia - onneksi vain kuvainnollisesti -, että tunnen väkisinkin syyllisyyttä ärtymykseni vuoksi. Asiaa ei auttane viikonloppu, jonka joudun viettämään lasten kanssa kolmisin eikä edes mies ole jakamassa hoitovastuuta. Huoh...

Suosikkeja?

Sitähän sanotaan, ettei äidillä pitäisi olla lastensa joukossa suosikkeja. Taitaa kuitenkin olla niin, että suosikkeja on aina eikä lastensa vertailua voi välttää. Itse asiassa omien lasten "paremmuusjärjestys" - joka on huono ilmaus mutten parempaakaan keksi - voi varmasti jopa vaihdella ajankohdasta riippuen.

Vaikka rakastan kumpaakin lastani aivan äärettömästi, niin viime aikoina olen huomannut ajattelevani että juuri tällä hetkellä pikku-a taitaa olla suosikkini. Hän on tällä hetkellä vaan niin äärettömän helppo ja saa aikaan vain  positiivisia tunteita. Hän syö hyvin, nukkuu hyvin, on terve, ja näyttää joka päivä olevan äärimmäisen innoissaan kaikesta uudesta tutkiessaan kotiaan ja päästessään vihdoinkin edes vähän liikkeelle. Iso-A on sen sijaan lähellä aiheuttaa äidilleen hermoromahduksen useita kertoja päivässä kiukutellessaan ja uhmatessaan kieltoja. Hän ei suostu nukkumaan päiväunia ja on alkanut heräillä öisin kun olen vihdoinkin saanut pikku-a:n nukkumaan putkeen. Tietenkin myös iso-A aiheuttaa päivän aikana paljon ilon ja rakkauden täyteisiä hetkiä, mutta silti pitemmän korren vie tällä hetkellä pikku-a joka on koko ajan ihana.

Tunnen tietysti syyllisyyttä pikku-a:n suosimisesta, minkä vuoksi yritän helliä, halia ja suukotella iso-A:ta aina kun mahdollista. Pelkään kuitenkin, että tulen tulevina vuosina hakkaamaan päitä yhteen A:n kanssa monta kertaa, sillä hän vaikuttaa jo nyt olevan aivan kuten minä - itsepäinen, vahvatahtoinen, määrätietoinen ja lyhytpinnainen. Kaikki sinänsä ihan hyviä ominaisuuksia, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä - eli aivan kaltaiseni isän kanssa kasvaneena - voin sanoa ettei kahden yhtä kovapäisen ihmisen suhde välttämättä ole kovin helppo lapsen kasvaessa.

Pikku-a sen sijaan on jo nyt ihanan rauhallinen, kärsivällinen ja aivan päinvastainen kuin isosiskonsa vauvana. Häntä ei tarvitse koko ajan viihdyttää, vaan hän jaksaa istua turvakaukalossa pitkiäkin ajomatkoja tai leikkiä lattialla äidin surffatessa netissä tehdessä kotitöitä. Ja tällä hetkellä hän jakaa ihania hymyjä ja suukkoja jatkuvasti ja on harvoin kiukkuinen muutoin kuin väsyneenä tai nälkäisenä.

Ehkä asetelma vielä jossain vaiheessa muuttuu tyttöjen kasvaessa, mutta yritän kuitenkin osoittaa rakkauttani molemmille tasapuolisesti. Rakastanhan kuitenkin heitä molempia todella paljon, kaikesta huolimatta ♥

Sellainen tyttö millainen äiti (on siis iso-A)...

Päivähoidon loppu

Olen varmasti maininnut aikaisemmin, että iso-A on ollut päiväkodissa parina päivänä viikossa syyskuusta lähtien. Hän jatkoi samassa ryhmässä, jossa oli jo keväällä pari kuukautta ollessani hetken töissä ennen uutta äitiyslomaa, ja on viihtynyt siellä todella hyvin. Hoitajat ovat pysyneet samoina lomia ja sairasteluja lukuunottamatta, ja A onkin aina mennyt päiväkotiin mielellään. Alkavan hoitovapaani vuoksi rahatilanne alkaa kuitenkin olla niin tiukka, että päätin ottaa A:n kokonaan kotihoitoon nyt maaliskuun alusta.

Toinen, ja ehkäpä rahatilannetta suurempi syy päivähoidon lopettamiselle, oli päivärytmi. Iso-A nukkui vielä kuukausi sitten kahdeksaan tai jopa yhdeksään aamulla, ja olikin aina yhtä tuskaa joutua heräämään itse jo seitsemän jälkeen ja herättämään tyttö hoitoaamuina kesken unien. Olisi kuitenkin pitänyt arvata, että juuri kun A:n päivähoito loppuu, neiti ryhtyy aamuvirkuksi. Viimeiset pari kolme viikkoa hän on herännyt säännöllisesti jo seitsemän aikaan, joskus jopa aikaisemminkin. Onneksi hän nukkuu useimmat yönsä jatkettavassa sängyssään, ja hän onkin aamuisin niin ihana että laittaa omaan huoneeseensa valot ja leikkii siellä jonkin aikaa ennen kuin tulee etsimään vanhempiaan.

Tällä viikolla oli tarkoitus olla iso-A:n kaksi viimeistä hoitopäivää maanantaina ja tiistaina. Täydellisen paskoina vanhempina mies otti maanantain - joka sattui olemaan myös syntymäpäiväni - lomapäiväksi, jotta saisimme pyhittää päivän sohvalla lojumiselle ja television katselulle herkuttelua lukuunottamatta. Pikku-a:han ei sitä estä, hän leikkii mielellään lattialla eikä kiinnitä telkkariin mitään huomiota. Päivä alkoikin mitä mainioimmin. Sillä aikaa kun mies vei iso-A:n hoitoon, pikku-a nukahti jo ensimmäisille päiväunilleen ja nukkui ennätykselliset 2,5 tuntia. Ehdimme katsoa yhden leffan digiboksilta ja olimme juuri aloittamassa toista, kun päiväkodilta soitettiin hieman yhdentoista jälkeen. "Iso-A:lla on kuumetta, tulkaa hakemaan hänet kotiin."

Itkua nieleskellen ajoin päiväkodille, jossa hoitajilla oli parhaillaan täysi työ laittaa muita hoitolapsia nukkumaan. Kukaan ei siis ehtinyt paljonkaan jutustella, pari tätiä kävi sentään toivottamassa hyvää jatkoa. Sinänsä onni onnettomuudessa, sillä en tiedä olisinko pystynyt paljon juttelemaankaan ilman että olisin pillahtanut itkuun. Iso-A on viihtynyt päiväkodissa niin hyvin, että olisin kernaasti halunnut hänen pääsevän sinne vielä viimeisinäkin päivinä. Nyt onkin ollut inhottavaa, kun A on hokenut monta kertaa että lähdetään päiväkotiin, ja joudun sanomaan että sori, syksyllä vasta ja sittenkin ihan eri paikkaan sillä lasten on työvuorojeni vuoksi pakko siirtyä vuorohoitopäiväkotiin.

Toisaalta yritän ajatella asiaa positiivisesti, siltä kannalta että syksyn tullessa en enää SAA olla lasten kanssa kotona kuin viikonloppuisin. Nyt pystyn vielä iloitsemaan siitä että saan todistaa pikku-a:n liikkeellelähtöä (TOIVOTTAVASTI oppii kävelemään ennen elokuuta) ja iso-A:n puhetaitojen hurjaa kehitystä. Saan olla se, joka lohduttaa kun tulee itku ja huolehtii lasten ravinnon monipuolisuudesta (vaikka parantamisen varaa löytyykin) ja terveellisyydestä. Vaikka seinät meinaavatkin kaatua välillä päälle ja muun elämän kaipuu on valtava, niin ainakin saan olla lasteni elämän ehdottomasti tärkein ihminen vielä hetken...

Luonne-eroja ja muitakin

Olen pikku-a:n syntymän jälkeen miettinyt lasteni eroja aika paljon. Tytöt ovat nimittäin todella erilaisia sekä luonteeltaan että vartaloltaan. Iso-A on aina ollut pitkä ja hoikka, pikku-a puolestaan on lyhyt ja pyöreä ja vaikuttaa muuttuvan koko ajan vain tuhdimmaksi. 

Iso-A tottui jo synnärillä saamaan lisämaitoa pullosta ja vaati sitä koko vauva-ajan, kun taas pikku-a ei huoli pulloa lainkaan.

Kiinteät aloitettiin A:lla jo 4kk iässä (maissivelli 3kk vanhana), ja lusikka kelpasi heti alusta lähtien mainiosti. Pikku-a:han ei lusikkaa huoli laisinkaan mutta hän syö sormiruokaa todella mainiosti.

Tutti onneksi kelpaa kummallekin, tosin iso-A pitäisi saada kohtapuoliin siitä jo vieroitettua...

Luonteeltaan iso-A on todella temperamenttinen nollasta sataan -tyyppi. Omaa tahtoa riittää ja uhmaikä nostaa päätään. Raivokohtauksia tulee välillä päivittäin ja pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Suoraan sanottuna, A on aivan kuten minä. 

Pikku-a sen sijaan vaikutti jo kohdussa paljon rauhallisemmalta kuin isosiskonsa ja sama meno on jatkunut myöhemminkin. Vielä on tietenkin aika vaikea sanoa, millaiseksi a:n luonne muodostuu, mutta hän vaikuttaisi tulevan paljon enemmän isäänsä joka on tyyneyden perikuva välillä raivostuttavuuteenkin saakka. 

Olenkin usein miettinyt, että minkälaiseksi suhteeni kumpaankin lapseeni muodostuu. Rakastan molempia enemmän kuin mitään muuta koskaan, mutta koska lapset ovat keskenään täysin erilaiset niin voinko tulevaisuudessa rakastaa kumpaakin yhtä paljon?

Itse olen aivan kuten jääräpäinen, 'aina oikeassa' oleva isäni, emmekä me ole tulleet toimeen muistaakseni koskaan (eikä aivan pikkulapsiaikani ole enää omassa muistissani) sillä luonteemme ovat kolahtaneet yhteen aivan liian usein. Toivon hartaasti, että itse saan pidettyä pahimman jääräpäisyyteni kurissa lasten kanssa sillä en halua meidän erkanevan toisistamme siinä vaiheessa kun lapset muuttavat pois kotoa. Onneksi minulla on kokemusta kyseisestä samankaltaisten luonteiden liiallisesta kolahtelusta, jotta osaan välttää pahimpia sudenkuoppia omien lasteni kanssa :)

Tyrmistystä ja itku kurkussa

Silmiini osui aamulla tämä uutinen, eli parikymppinen äiti oli kuristanut 6-viikkoisen keskospoikansa aivovammaiseksi. Samankaltaisia uutisia näkee aivan liian usein, ja niistä tulee poikkeuksetta lähes oksettava olo. Mitä pienen vauvan (tai vähän isommankin lapsen) vanhempi voi ajatella pahoinpidellessään tai jopa tappaessaan lapsensa? Linkittämäni jutun äiti oli saanut kaksoset, joten jollain lailla voisi kuvitella väsymyksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen olleen osasyynä tapahtuneeseen, mutta lehtijutun mukaan äiti oli toiminut täydessä ymmärryksessä. Mutta eihän kukaan voi olla täydessä ymmärryksessä jos vahingoittaa omaa lastaan.

Itse tunnen päivittäin pakahduttavaa rakkautta omaa lapsiani kohtaan. Äskenkin, kun olin imettänyt pikku-a:n ja tämä oli nukahtanut viereeni, ajattelin että voisin tehdä lasteni puolesta mitä tahansa. Mietin, että menisin varmasti järjiltäni jos jommallekummalle tapahtuisi jotain pahaa, ja pelkäänkin esimerkiksi pikku-a:n kätkytkuolemaa todella paljon. Jokainenhan ajattelee aina ettei omalle kohdalle (tai omalle lapselle) voi tapahtua mitään oikeasti kamalaa, mutta kyllähän pahoja asioita tai onnettomuuksia voi käydä kenelle vain.

Muuten, Suvi Teräsniskan 'Hei mummo' on kyllä yksi maailman koskettavimmista joululauluista joita olen koskaan kuullut. Vaikka nyt on jo kolmas joulu jolloin sitä soitetaan, en ole vielä saanut karaistua itseäni kuuntelemaan sitä itkemättä. Jo pelkkä kappaleesta puhuminen saa palan kurkkuun ja kyyneleen silmäkulmaan. Yritän nyt kuunnella sitä mahdollisimman monta kertaa yksin ollessani, jotta pystyisin olemaan itkemättä muiden läsnäollessa... Ainakin Sir Elwoodin hiljaisten värien 'Viimeisellä rannalla' -biisin sain siedätettyä sillä lailla joitakin vuosia sitten :)
Onko teillä lukijoilla jotain lauluja joita ette voi kuunnella ilman että alkaa itkettää?