Kuukautta vaille vuosi

Pikku-a täyttää sunnuntaina jo 11 kuukautta ja vauva-aika on kohta muisto vain.
Vaikka hän liikkuu jo suhteellisen nopeasti, yksi ongelma hänellä on. Kun monet muut samanikäiset lapset harjoittelevat seisomaan nousua (elleivät jo kävele kuten iso-A saman ikäisenä), meillä ei osata nousta vielä edes makuulta!! Pikku-a kyllä istuu tukevasti ja liikkuu peppukiitämisen ja konttauksen välimuotoa olevalla tyylillään, mutta jos hän sattuu tipahtamaan vatsalleen tai kaatumaan selälleen niin siihen jää. Viikonloppuna hän pääsi kerran vatsalta kontalleen ja siitä istumaan, ja aloin uskoa että neiti oppi ylösnousemisen salat, mutta ei. Hän ei yleensä edes yritä päästä ylös vaan alkaa ensin hihkua vaativaan sävyyn, sitten kitistä ja lopulta parkua. Eihän a nyt loputtomiin voi vaatia, että joku tulee nostamaan hänet ylös, varsinkaan kun hän alkaa jo nousta tukea vasten polvilleen ja pian varmaan seisomaankin.

Ruokapöydässä a on alkanut vaatia itselleenkin haarukkaa tai lusikkaa, vaikka syöminen ei sillä oikein vielä onnistukaan. Hän saa laitettua ruoan suuhun, jos täytän haarukan/lusikan valmiiksi, muttei saa vielä itse siihen ruokaa. Paitsi aamupuuroa hän on saanut kauhottua muutaman kerran oikein hienosti lusikkaan, yleensä hän vaan ei malta kunnolla edes yrittää. Olen lisännyt taas puuroon maitoakin, tosin ensin vain teelusikallisen ja nyt jo ruokalusikallisen. Aterioilla on tarjolla piimämuki, mutta siitä a juo aika vähän sillä hän pitää selvästikin enemmän vedestä. Vatsavaivoja ei nyt ole ollut, mutta etenen silti hitaasti.

Pari viikkoa sitten kirjoitin, että pikku-a alkaa suhisemaan kun näkee kissan. Nyt hän on lisännyt puheenharjoitteluun myös kirja ja pupu -sanat, tosin kirja on 'k ja sorinaa' ja pupua sanoessaan hän laittaa huulet yhteen ja tapailee p-kirjainta. Pienestäkin edistyksestä on kuitenkin mukava iloita :)

Vauva vain?

Olen varmasti kirjoittanut täällä aiemminkin lasteni todella erilaisesta kehittymisestä toisiinsa verrattuna. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt erityisen paljon sitä, millä tavalla lastaan kohtelee ja kuinka 'isona' lastaan pitää. Kun iso-A oli saman ikäinen kuin pikku-a nyt - eli 9,5kk - hän oli jo todella ison tytön oloinen, ei enää lainkaan vauva. Hän seisoi tukea vasten, kiipesi portaita ja yritti saada käsiinsä kaiken mihin yletti. Jotenkin häntä kohtelikin ihan toisella lailla kuin vauvaa, ja hänen myös oletti ymmärtävän jo aika paljon asioita.

Pikku-a sen sijaan on vielä ihan vauva. Hän on kyllä alkanut hieman liikkua istuallaan, mutten osaa sanoa tekeekö hän sitä vieläkään tarkoituksella vai siirtyykö hän paikasta toiseen vahingossa heiluessaan. En tiedä, johtuuko a:n vauvamaisuus nimenomaan liikkumisen puutteesta vai jostain muusta, mutta en ole ainut josta tuntuu samalta. Mies toi nimittäin Ranskasta iso-A:lle tuliaisiksi pienen pehmeän vauvanuken ja pikku-a:lle vauvalelun. Kun kysyin, miksei hän tuonut pienemmällekin nukkea, mies sanoi että a:han on vasta vauva eikä osaa leikkiä nukeilla. Huomautin että täyttäähän a jo 2,5 kuukauden päästä vuoden, eli ei hän enää pitkään vauvaleluilla suostune leikkimään.

Kuvittelen myös ettei pikku-a varmastikaan ymmärrä vielä paljoakaan, mutta olen luultavasti väärässä. Ainakin a osaa jo heittää lusikan lattialle tai nokkamukin lautaselle jos ei halua syödä puuroa. Hän myös hermostuu helposti jos häntä kielletään tekemästä vaikkapa edellä mainitsemiani asioita. Potalla a istuu mielellään, ja hän tekeekin nykyään lähes joka aamu kakan pottaan. Vaippaan sattumia päätyy aika harvoin, toisin kuin isosiskollaan. Pikku-a:sta huomaa myös, että hän on aina vain kiinnostuneempi isosiskonsa tekemisistä, ja jos hän kuulee vaikkapa iso-A:n äänen toisesta huoneesta niin hän alkaa heti kurkkimaan missä isosisko on.

Sormiruokailukin sujuu aina vain paremmin. Nykyään pikku-a ei enää sylje suustaan vaikkapa parsakaalin vartta nuput imeskeltyään, vaan nielaiseen koko varren. Samoin hän nielee klementiinin lohkot kokonaisina, kunhan on ensin imenyt mehut pois. Hän ei kuitenkaan kakistele paljoakaan, ja koko 3,5 kuukautta kestäneen sormiruokailun aikana on ollut vain yksi läheltä piti -tilanne jolloin jouduin kääntämään hänet pää alaspäin kun a ei saanut itse kakistettua ruoanpalaa pois väärästä kurkusta.

Sormiruokailun lisäksi myös lusikkaruokailu on alkanut sujumaan vallan mainosti, a syö mielellään hedelmä- tai marjasoseita syötettynä, puuroakin kun sille päälle sattuu. Päivän pääaterioilla en kyllä jatkossakaan aio tarjota pikku-a:lle kaupan soseita vaan jatkamme sormiruoan parissa.
Tällä hetkellä odotan innolla kymmenen kuukauden iän saavuttamista, jotta voimme aloitella maitotuotteiden maistelua.

Palatkaamme vielä hetkeksi alkuperäiseen aiheeseen eli lasteni eroihin. Usein sanotaan, että pikkusisaruksilla on usein kiire oppia uusia asioita kun he ottavat esimerkkiä isommistaan. Meillä en kyllä ole vielä sitä huomannut, mutta ehkä niin käy myöhemmin kunhan pikku-a vielä hieman kasvaa. Siihen asti haluan kuitenkin vielä nauttia siitä, että minulla on kotona vielä edes yksi vauva :)

Synninteko

Tänään sorruin sellaiseen, jota jotkin sormiruokailijoiden vanhemmat voisivat pitää jopa eräänlaisena syntinä, syötin pikku-a:ta lusikalla. Ainakaan Omin sormin suuhun -kirjassa sitä ei suositella, ainakaan siitä lukemieni referointien mielestä. Itse en ole kirjaa nimittäin lukenut.

Olen viime aikoina antanut pikku-a:lle aamupuuron heti heräämisen jälkeen, koska olen huomannut puuron maistuvan tuolloin paljon paremmin kuin jos hän saisi rintaa ensin. Viime yönä pikku-a nukkui klo 19.30-7.30 syöden vain kerran puoli neljältä aamuyöllä, eli hänellä oli varmastikin herätessään kiljuva nälkä. Kun asetin puurolautasen hänen eteensä, hän kyllä otti täyttämäni lusikan käteensä mutta laittoikin siitä suuhun väärän pään jossa ei tietenkään ollut puuroa. Tämä sai aikaan hillittömän kiukun ja parkumisen. Täytin lusikan uudelleen ja ajattelin testata, suostuisiko hän syömään puuron siitä minun tarjoilemanani.

Pikku-a on kyllä ennenkin avannut suutaan tarjoamalleni lusikalle, mutta poikkeuksetta sylkenyt suuhun päätyneen ruoan ulos. Tällä kertaa hän kuitenkin söi antamani puuron mainiosti. Syötin a:lle puuroa vähintään 10 lusikallista, tosin hän otti välillä itsekin lusikasta kiinni ottaessaan sen suuhunsa. Sitten hän kuitenkin hermostui, sillä pahin nälkä oli ilmeisesti voitettu ja vauva halusi taas syödä itse.

Olen todella tyytyväinen jos pikku-a alkaa vähitellen suostua myös syötettäväksi. Tietenkin yritän jatkossakin tarjota suurimman osan hänen ruoistaan sormiruokana, mutta välillä olisi vain niin helpompaa jos häntä voisi vähän auttaa. Esimerkiksi ollessamme reissussa olisi paljon helpompi antaa välipalaksi vaikkapa hedelmäsose kuin kantaa mukana tuoreita hedelmiä, kuoria niitä ja ruokailun jälkeen siivota suttuiset kädet ja pöydän ympäristö.

Ystäväni kiteytti tänään sormiruokailun idean aivan mainiosti: tärkeintä on ettei lapsi syö mössöjä joihin on sotkettu yhteen milloin mitäkin ja että lapsi saa tutustua eri väreiin, hajuihin, rakenteisiin ja makuihin. Lisäksi lapselle ei kannata antaa mitään mitä ei itsekään suostuisi syömään. Aion siis harjoitella lusikkaruokailua pikku-a:n kanssa jatkossakin, mutta vain puuron tai vaikka hedelmäsoseiden kanssa :)

Ideologiakysymys?

Viime päivinä olen miettinyt paljon sormiruokailun ideologioita. Olen huomannut, että monet sormiruokailua harrastavat perheet harrastavat myös esimerkiksi ekoilua, kestovaippailua, pitkää imetystä, lapsentahtisuutta ja ovat usein myös kasvissyöjiä. Ainakin netistä löytämieni sormiruokablogien sekä facebookin sormiruokaryhmän perusteella. Esitin taannoin kyseisessä ryhmässä kysymyksen siitä, minkä ikäisinä ryhmän jäsenet ovat lopettaneet lastensa yösyötöt. Yllätyin siitä, kuinka kauan suurin osa on vauvojaan imettänyt. Parhaimmillaan YÖimetykset olivat jatkuneet jopa 2,5 vuotta, todella monilla yli vuoden ikäiseksi, puhumattakaan imetyksestä yleensä.

Itse en tunnusta olevani millään lailla eko-ihminen. Toki meillä käytetään kestovaippoja, mutta suurelta osin rahan eikä luonnon säästämiseksi. Ajelemme surutta kahdella autolla (on tosin pakkokin maaseudulla asuessa) ja annamme sähkölämmityksen hurista. Liharuoat ovat suosikkejani eikä naudan sisäfileen alkuperämaalla ole niin väliä. En ole perehtynyt luonnonkosmetiikkaan enkä muista olenko koskaan ostanut luomu(ruoka)a.

Sormiruokailuunkin päädyin vain koska pikku-a ei suostunut syömään lusikkaruokaa, ja sormiruokailua jo kauemmin harrastanut tuttava siitä kertoi. Olen kuitenkin todennut, että sormiruokailu on mahtava asia. Pääsen itse paljon helpommalla kun joudun syöttämään vain toista lapsistani, olkoon se sitten heistä se vanhempi, ja useimmiten saan syödä oman ateriani samanaikaisesti tyttöjen kanssa ilman että joudun syöttämään kumpaakaan.

Mielestäni sormiruokailun lähestulkoon ainoa haaste on saada aterioista riittävän monipuolisia ilman että jähmetyn tarjoamaan pikku-a:lle aina vain samoja ruoka-aineita eli perunaa ja lihaa sekä vaihdellen porkkanaa, parsakaalia tai kukkakaalia. Purkkiruoissahan on vaikka kuinka paljon eri makuvariaatioita, vaikka niissä on myös paljon turhiakin ainesosia kuten vaikka riisitärkkelystä ja sakeutusaineita. Ruoanlaitosta tulee jatkossa varmasti helpompaa muutaman kuukauden kuluttua, kun pikku-a saa alkaa syödä myös suolaa ja pääsee syömään samaa ruokaa kanssamme ilman erillisiä annoksia ja kaikenlaista säätämistä.

En halua syyllistää ketään lusikkaruokailusta, sormiruokailusta tai yleensä mistään muustakaan. Jokainen kasvattakoon lapsensa tyylillään :)

Sormiruokailupohdintaa

Kun iso-A syntyi, en ollut kuullutkaan sormiruokailusta. Itse asiassa koko ajatus siitä, että vauvalle voisi syöttää muutakin kuin soseita, kuulosti kovin omituiselta. Eihän pieni vauva osaa vielä niellä mitään karkeaa. Alkuun syötin iso-A:lle itse tekemiäni sekä kaupan silkoisia soseita, ja noin kahdeksan kuukauden iässä aloimme maistelemaan hieman karkeampaa ruokaa kuten kaikissa lastenruokaoppaissa neuvottiin. Iso-A sai syödä sormin samaa ruokaa kuin me - uunilohta, perunaa ja parsakaalia - ensimmäisen kerran varmaan lähempänä vuoden ikää, ja se tuntui jo todella maatamullistavalta.

Pikku-a:n kanssa olisin varmasti toiminut tuttuun tapaan eli aloittanut kiinteiden maistelun samettisen sileillä soseilla, jos lusikka olisi vaan kelvannut. Ja kun lusikka ei kelvannut, olisin luultavasti repinyt hiuksia päästäni ja taistellut syömisten kanssa kuukausikaupalla sekä jatkanut täysimetystä hamaan tulevaisuuteen, ellen olisi raskausaikana tutustunut erääseen toiseen tulevaan äitiin. Kun sitten valittelin lusikan hylkimistä, tämä kertoi pikku-a:ta pari kuukautta vanhemman vauvansa syöneen jatkuvasti pelkkää sormiruokaa. Kiinnostuin aiheesta, ja sille tielle jäin.

Nyt tuntuu jo aivan luonnolliselta, että pikku-a syö itse oman ruokansa. Oikeastaan on oikein mukavaa, kun pääsee vauvan ruokinnassa itse helpommalla. Varsinkin, kun iso-A tarvitsee usein apua oman ateriansa kanssa.  Useimmilla ruokailukerroilla syötän A:lle ainakin osan ateriasta, sillä muuten hän vain leikkisi ruoalla ja ruokailu kestäisi ikuisuuden. Pari kertaa, kun olen kokeillut pikku-a:n syöttämistä, on ollut aika hankalaa yrittää lappaa molemmille lapsille ruokaa suuhun yhtä aikaa ja pitää ruokailutilanne hallinnassa. Kuitenkin kun a syö itse, voin rauhassa keskittyä iso-A:n auttamiseen ja omaan ruokailuuni.

Pikku-a:n ruokailu on siis hyvässä jamassa, ja nyt vain odottelen sitä että vuoden ikä lähestyy ja vauva pääsee enenevässä määrin syömään kanssamme samaa ruokaa ilman että joudun koko ajan valmistamaan hänelle omat murkinat. Onhan a:n ruokien valmistaminen nytkin jo helpompaa kuin iso-A:n vauvasoseiden kanssa säätäminen, mutta toisaalta en myöskään voi turvautua purkkiruokiin kiireisinä päivinä tai reissussa. No, kaikessa on jotain hyvää ja näillä mennään :)

Puuroleipäsiä ja blogisuositus

Koen olevani sormiruokailijan äitinä kovin vasta-alkaja. Asia pyörii mielessä - luonnollisesti - päivittäin, ja välillä mielikuvitus tuntuu loppuvan kesken. Olemme päässeet pikku-a:n kanssa nyt viiteen ateriaan päivässä, eli aamu- ja iltapuuroon, lounaaseen, välipalaan ja päivälliseen. Tosin lounas ja päivällinen tuntuvat toistavan samaa kaavaa: yleensä pikku-a saa perunaa ja jotain kasvista, sekä jotain proteiinipitoista eli tähän mennessä esim. jauhelihapihvejä, broilerin rintafileetä, naudan palapaistilihoja, lohta tai seitikuutioita.


No, eivätpä päivän muutkaan ateriat loista monipuolisuudellaan. Aamupuuro on ruiskaurapuuroa, samoin iltapuuro, ja välipalana olen tarjonnut joko hedelmää tai hedelmäsoseeseen kastettua maissinaksua. Yritän kyllä aina tarjota sosetta myös lusikalla, mutta ilman sen suurempaa menestystä. Pikku-a ei myöskään osaa vielä itse dipata maissinaksua soseeseen, eli olenkin kierittänyt koko naksun soseessa ja laittanut a:n eteen, ja yleensä se on siitä sitten hävinnyt pikku-a:n suuhun. Välillä annan lusikan myös a:n itsensä käteen kunhan olen sen ensin täyttänyt, mutta vaikka lusikka päätyisi suuhun saakka niin sose jää yleensä suun ulkopuolelle...


Eilen testasin iltapuuron sijasta Diapers and delicatessen -blogissa suositeltua Puuroleipästen ohjetta.  


Puuroleipäset 

2 dl
½ dl vehnäjauhoja
½ dl jotain valinnaista viljaa (käytin ruisjauhoja)
1 tl leivijauhetta 
1-1½ kuppia vettä (laitoin itse n. desin)
n. ½ kuppia rypsiöljyä (alkuperäisessä ohjeessa oliiviöljyä)

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää vesi & öljy ja sekoita. Iske uunipellille pieniä leipäsiä ja paista 200 asteessa noin vartti.


Itse oli pakko testata yksi leipänen ihan tuoreeltaan, ja kyllähän sen oivariinin kanssa söi vaikkei siinä suolaa olekaan. Iso-A halusi maistaa myös, mutta hänelle leipä ei oikein maistunut. Kokeilun kohderyhmä sen sijaan, eli siis pikku-a, mutusteli leipästä oikein mielellään. Osa päätyi tietenkin lattialle, mutta se määrä mukaan luettuna hän sai tuhottua kaksi leipästä tekemästäni yhdeksästä. En usko, että vatsaan päätynyt määrä jäi ainakaan pienemmäksi kuin ihan normaalina puurona syöty.


Olen nyt lukenut tuota Diapers and delicatessen blogia aikajärjestyksessä, ja vastaani on tullut jo monen monta ruokaohjetta joita pitää pikku-a:lle testata. Enkä ole ehtinyt vasta kuin viime vuoden kesäkuussa kirjoitettuihin juttuihin. Samoin blogissa on todella paljon hyviä huomioita ja neuvoja sormiruokailuun liittyen, eli varmasti luen sitä jatkossakin :)

Itse syövä vs. syötettävä

Tajusin tänä aamuna, että meillä on hauska asetelma. Molemmat lapset syövät samaa aamupuuroa, mutta toinen syö itse eikä todellakaan anna syöttää, toinen ei taas todellakaan syö ellei syötetä. Kuitenkin toisin kuin usemmissa perheissä, meillä iso-A oli se jota täytyi syöttää ja pikku-a söin ihan itse (sormin).
Osaahan iso-A taatusti syödä lusikalla ilman apuakin, mutta aamupala ei vaan maistu millään. Hän ei ole sitäpaitsi suostunut syömään aamupuuroa aikoihin, mutta nyt kun olen tehnyt sitä pikku-a:lle, niin isosiskokin haluaa sitä. Tosin teen lapsille eri annokset, pikku-a:n puuron teen veteen ja iso-A:n puuron maitoon. Lisään myös iso-A:n puuroon ripauksen suolaa ja pienen nokareen voita, ja pikku-a:n puuroa pidän mikrossa hieman kauemmin jotta se on tarpeeksi paksua sormin syötäväksi.

Tänään puuro myös maistui pikku-a:lle huomattavasti paremmin kuin eilen, vauva suorastaan ahmi sitä. Hän myös jaksoi istua puuron ääressä yllättävän kauan. Ehdin a:n ruokailun aikana syöttää iso-A:lle koko tämän puuroannoksen ja syödä aamupalan itsekin. Lasten puuron syömistä varmasti auttaisi, jos söisin puuroa itsekin, mutta sain siitä yliannostuksen pari vuotta sitten syötyäni sitä aina aamupalaksi. Tosin iso-A:n annos maistui yllättävän hyvältä, kun söin A:lta syömättä jääneet pari lusikallista. Se on se voi, se voi... Hilloja tms. iso-A ei ole koskaan halunnut puuron kanssa syödä, mutta pääasia että maistuu ilmankin :)

Joulukuulumisia

Joulusta selvitty hengissä. Vietimme pyhät anopin luona, missä oli pääasiassa todella mukavaa taas kerran. Miehen sukulaiset ovat kaikki todella mukavia ihmisiä, mutta yksi huono puoli heissä on. Itse olen kasvanut perheessä, jossa on tarkat aikataulut eikä mistään olla myöhässä. Miehen perheessä puolestaan saatetaan tehdä lähtöä minne tahansa vaikka kuinka kauan eikä ruoka ole koskaan valmista silloin kun on alun perin tarkoitettu.

Jouluaattona menimme anopin luo ennen aamuyhtätoista. Siellä kuulemma syödään joulupuuro aina hyvissä ajoin aattoaamuna. Joopa joo. Tämä oli toinen joulu anopin luona (juhlimme vuorojouluin minun ja miehen vanhempien luona) eikä se viimeksikään tainnut niin mennä. Tällä kertaa puurosta ei ollut tietoakaan tuolloin yhdentoista maissa. Anoppi oli vasta sitä aloittelemassa, mutta koska hän hössötti kaikkea mahdollista siinä samalla, hän sai poltettua riisit pohjaan ja kiehutettua maidon kattilan reunojen yli. Onneksi riisiä oli vielä jäljellä, eikä maitokaan ollut lopussa, eli saimme joulupuuroa syödäksemme, tosin vasta yhden aikaan iltapäivällä.

Päivällisen ajankohdaksi oli puhuttu kello neljää iltapäivällä, mutta koska aloitimme syömään joulupuuroa vasta yhdeltä ja sen jälkeen piti saunoakin, oli selvää ettei neljältä vielä pääsisi syömään. Emme kuitenkaan olleet kovin paljon myöhässä aikataulusta vaan pääsimme jouluaterialle viiden maissa. Iso-A ei kaiken hössötyksen keskellä nukkunut kuin puoli tuntia, joten hän oli ruokailun jälkeen jo aika väsynyt. Meidän piti kuitenkin  odotella miehen siskoa perheineen, sillä he olivat tulossa myös anopin luokse ennen joulupukin saapumista. Puoli seitsemältä anoppi soitteli ja kyseli ovatko he kohta tulossa, mutta käly ei ollut perheineen päässyt vielä edes joulupöytään sillä kinkku oli vielä uunissa. Tämä herätti hämmästystä jopa muussa miehen perheessä, vaikka he ovatkin tottuneet siihen että tämä sisko on kaikkein aikaansaamattomin koko suvussa.

En tiedä, mitä miehen sisko perheineen loppujen lopuksi söi joulupäivälliseksi, mutta he kuitenkin saapuivat paikalle puoli kahdeksan aikaan ja joulupukki sai tulla kyläilemään. Lahjat saatiin jaettua ja lapsetkin ehtivät hetken niillä leikkiä ennen kuin Iso-A kävi nukkumaan. Itse sain mieheltä lahjaksi vohveliraudan, eli taisi ottaa onkeensa keskustelustamme jossa sitä toivoin.

Pikku-a sai joulun aikana tutustua uusiin makuihin, eli kananmunaan sormiruokana ja kasvis-lihasoseeseen ihan lusikalla. Lasten 6kk ikäiseltä serkulta jäi nimittäin puoli purkkia sosetta syömättä, ja tarjosin sitä sitten pikku-a:lle ihan kokeilumielessä. Yllätyksekseni vauvani söi puolikkaasta purkillisesta lähes puolet, tosin kovasti temppuillen. Eli aina kun lusikka lähestyi suuta, kieli työntyi ulos. Onneksi pää pysyi sen verran aloillaan, että sain ujutettua ruokaa kielen takaosaan jolloin sitä taisi päätyä jopa vatsaankin saakka. Tällä viikolla on lisäksi maisteltu kaurapuuroa, mutta se ei vielä oikein uponnut. Ehkä se olisi kelvannut paremmin, jos olisin tehnyt siitä tarpeeksi paksua sormin syötäväksi, mutta koska kunnon ruokailualusta vielä puuttuu niin tarjosin sitä vain lusikalla.

Iso-A pääsi myöskin herkkujen makuun, hän sai nimittäin syödä jonkin verran suklaata. Tuota allekirjoittaneen lempiherkkua ei hänelle ole kovinkaan paljon tähän saakka vielä annettu, mutta on selvää että hän on jo kohdussa saanut tutustua siihen. Eikös sitä niin sanotakin, että ne ruoat, joita äiti on raskausaikana syönyt, ovat lapsenkin suosikkeja...