Huonon äidin surkea fiilis

Hyvä äiti jaksaa kaikkia lapsiaan yhtä hyvin. Keksii heille tekemistä ja jakaa ajan heidän kanssaan tasapuolisesti. Kukaan ei saa toista enemmän kehuja tai moitteita, vaan kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhtä rakastettuja. Haluaisin olla tällainen äiti, vaan viime aikoina on tuntunut että en siihen pysty.

Iso-A ja pikku-a ovat kuin kaksi marjaa, toisin sanoen vaikkapa puolukka ja mansikka eli kovin erilaiset. Pikku-a saa minut ärsyyntymään äärimmäisen harvoin - yleensä silloin jos olen ollut hetken poissa ja neiti alkaa kiukuttelemaan ilmestyessäni taas näköpiiriin - ja on yleensä maailman suloisin pikkutyttö. Hänen hymynsä valloittaa sydämen, ja tyttö jakelee suukkoja ja haleja jatkuvasti. 

Iso-A puolestaan on raivostuttava uhmaikäinen, joka ei koskaan kuuntele minua, ei todellakaan tottele yhtään mitä sanon eikä opi millään ilmoittamaan kakkahädästään joten joudun vaihtamaan ison tytön kakkavaippoja joskus monta kertaa päivässä. Lisäksi hän vie koko ajan pikkusiskonsa kädestä lelut, lotraa vettä joka paikkaan aina kun saa salakuljetettua mukin pois keittiöstä ja piirtää seiniin lukemattomista kielloista huolimatta. 

Tottakai iso-A:kin osaa olla äärimmäisen ihana ja rakastan häntä todella paljon, mutta viime aikoina on tuntunut siltä että hänelle joutuu jatkuvasti korottamaan ääntään. Tyttö istuu jäähyllä monta kertaa päivässä tehtyään jotain kiellettyä ja jatkettua sitä kielloista huolimatta. Olenkin alkanut pelätä, miten tämä vaikuttaa häneen pitemmän päälle. Tajuaako hän että ärsyynnyn hänen uhmastaan, ja että pikku-a saa suurimman osan haleistani ja hymyistäni vain siksi koska pikku-a saa ärtymykseni katoamaan usein pelkällä läsnäolollaan? 

En halua kummankaan lapsen ajattelevan, että rakastan toista enemmän kuin toista, mutta pelkään etten voi estää sitä. En siis todellakaan ajattele rakastavani pikku-a:ta yhtään enempää kuin isosiskoaankaan, mutta joskus vain tuntuu siltä että iso-A aiheuttaa tällä hetkellä aivan liikaa hermojen kiristelyä. Voihan olla, että pikku-a:n uhma tulee olemaan yhtä paha - ellei pahempikin - mutta juuri nyt se ei paljon "lohduta".

Pelkään myös, että tämä tilanne jatkuu myös tulevaisuudessa. Iso-A on nimittäin luonteeltaan aivan kuten minä: vahvatahtoinen, itsepäinen ja helposti tulistuva. Pikku-a puolestaan on tullut - ainakin miltä nyt vaikuttaa - isäänsä, joka on joskus vähän liiankin rauhallinen eikä todellakaan suutu helposti. Onko siis vaikea ymmärtää, miksi kahden vahvatahtoisen päät voivat joskus usein kolista yhteen? En kuitenkaan halua että iso-A ei isompana pitäisi minusta koska aina tappelemme, vaan haluan luoda molempiin lapsiini läheisen ja rakastavan suhteen.

Yritän toki antaa iso-A:llekin sylini aina kun vain pystyn, mutta pikku-a:n ollessa hereillä se on usein vaikeaa. Jos nimittäin yritän vaikkapa lukea iso-A:lle kirjaa, pikku-a syöksyy väliin ja vaatii päästä myös syliin. Yleensä hän vielä tuputtaa väkisin jotain omaa "vauvakirjaa" luettavaksi eikä hyväksy kieltävää vastausta. Yritä siinä sitten lukea isommalle jotain pitempää satua, kun pienempi rääkyy vieressä...

Välillä mietin että johtuuko iso-A:n voimakas uhma juuri siitä, että hän ei saa mielestään tarpeeksi huomiota? Kuinka sitten pystyisin sitä antamaan? Tänäänkin, pikku-a:n ollessa päiväunilla, yritin saada iso-A:ta kanssani vaikkapa lukemaan kirjoja. Hän halusi kuitenkin katsoa Ti-Ti-nallea, ja jos en olisi antanut hänen sitä katsoa, olisi seurauksena ollut armoton raivari johon pienempi olisi herännyt. Lueskelin sitten siinä vieressä kirjaa, ja pyysin aina välillä häntä tulemaan syliini katsomaan ohjelmaansa. A ei kuitenkaan siihen suostunut, vaan löhösi sohvan toisessa päässä.

Viimeiset pari päivää iso-A on aiheuttanut minulle niin paljon harmaita hiuksia - onneksi vain kuvainnollisesti -, että tunnen väkisinkin syyllisyyttä ärtymykseni vuoksi. Asiaa ei auttane viikonloppu, jonka joudun viettämään lasten kanssa kolmisin eikä edes mies ole jakamassa hoitovastuuta. Huoh...