En ole kirjoittanut täällä kovinkaan paljon lapsista, mutta viime aikoina mielessäni on pyörinyt muutama asia. Lapset ovat nimittäin tosi hyviä kavereita ja kasvoiltaan kovin samannäköisiä (ainakin tuntemattomien mielestä) mutta muuten he ovat kuin aivan eri puusta veistetyt.
Iso-A on ruumiinrakenteeltaan tullut selvästi isäänsä. Pitkä(jalkainen) ja laiha, ja hän onkin ollut koko ikänsä +2 -pituuskäyrällä. Pikku-a sen sijaan on koko ajan kasvanut pituutta miinuskäyrällä, ja hän on äitinsä tavoin lyhytjalkaista sorttia. Luonteet menevät kuitenkin juuri päinvastoin: Iso-A on minun tavoin herkästi tulistuva ja itsepäinen tyyppi, pikku-a on saanut isältään lempeän ja tasaisen luonteen. Kun iso-A kiukuttelee ja minä hermostun, pikku-a tulee lohduttamaan ja halaamaan. Iso-A:n on myös äärettömän vaikea esimerkiksi pyytää anteeksi jos hän satuttaa toista (tahallaan tai vahingossa), pikku-a sen sijaan pyytää spontaanisti anteeksi vaikkei oikeastaan edes olisi tehnyt mitään.
Lasten erot näkyvät myös ruokailussa, mutta eivät todellakaan niin että olisivat perineet syömistyylinsä samoilta vanhemmilta kuin luonteensa. Itse olen ollut aina todella nopea syömään. Muistan joskus ala-asteikäisenä olleeni tyttöleirillä, jossa kaikki ihmettelivät kuinka nopeasti hotkin ruokani sen sijaan että olisin syönyt kaikessa rauhassa. Lisäksi minulle maistuu makea vähän liiankin hyvin (no shit, Sherlock!) mikä ei ole kovinkaan hyvä yhdistelmä hotkimistaipumuksen kanssa. Vaikka olen kovasti yrittänyt, niin en vieläkään osaa syödä ateriaa rauhallisesti nautiskellen. Onko siis ihme, että minulla meinaa palaa välillä (tai siis jatkuvasti) hermot lasten ruokailun kanssa? Pikku-a syö yleensä ruokansa ilman suurempia temppuja, tai siis silloin kun ruoka on mieleistä. Jos ei ole mieleistä ruokaa niin hän ei yksinkertaisesti syö, piste. Iso-A sen sijaan on ruokapöydässä suorastaan raivostuttavan hidas. Hän ei pysy hetkeäkään paikallaan vaan pyörii tuolissaan, höpöttää, haaveilee ja tekee kaikkea muuta paitsi syö (samaa olen kuullut tapahtuvan myös hoidossa). Hotkijaäidin on kovin vaikea ymmärtää lasta, joka voisi käyttää helposti tunninkin ruokapöydässä vaikka tarjolla olisi lempiruokaa. Myönnän sortuvani syöttämään A:ta välillä vieläkin, sillä en vaan jaksa odottaa että tytöllä tulee valmista.
Vaikeimpia ruokailutilanteet ovat silloin, kun en itse syö lasten kanssa samaan aikaan eli käytännössä aamu- ja iltapalalla. Joskus mietin että millaisia muistoja lapsille jää näistä joskus todella stressaavista tilanteista, kun äiti hokee koko ajan että "syöpä nyt", "ota nyt uusi hörppy juomasta", "älä pelleile" tms. Ja kun kehoitukset eivät tehoa niin äidin äänen volyymi vain kasvaa ja on välillä jo lähes huutamista. Mutta vaikka kuinka hoen itselleni että lasten kanssa pitäisi olla kärsivällinen, se on helpommin sanottu kuin tehty... Luulen myös, että minä ja iso-A hakkaamme päitämme yhteen vielä monen monta kertaa...