Se kultainen keskitie

Tänään, kun pakotin itseni syömään päivällisellä keitettyä seitiä, raejuustoa ja kukkakaalia muun perheen herkutellessa spagetilla ja jauhelihakastikkeella, mietin että onko tässä hommassa mitään järkeä. Syytän painon noususta sitä että olen syönyt yhdellä aterialla perheen kanssa samaa ruokaa, vaikka todellinen syy on se että olen yksinkertaisesti vain herkutellut liikaa. Töissäkin oli tänään tiukka paikka, kun työkaveri toi Arnoldsilta ison laatikollisen tuoreita donitseja ja antoi luvan syödä niin monta kuin jaksaa. Tiukkaa teki mutta sain kuin sainkin hillittyä itseni.

Perusruokavalioni on koko ajan ollut suhteellisen hyvässä kuosissa. Aamupalana on ollut rahkasmoothie, lounaalla salaatti ja iltapalalla rahkaa, päivällinen on ollut samaa ruokaa muun perheen kanssa (tosin kasviksia paljon paljon enemmän mitä mies tai lapset ovat suostuneet syömään) ja välipalana usein proteiinipatukka. Niiden lisäksi olen vain mättänyt viime viikot kuukaudet suuhuni karkkia, jäätelöä, suklaata ja sipsejä monta kertaa enemmän mitä pitäisi, ja paino on siksi alkanut nousta.

Loppuelämäni aikana minun pitäisikin oppia se kultainen keskitie tiukan dieetin ja ylettömän mässäilyn välillä. Normaali ruoka ei lihota, ei myöskään se jos joskus syö jotain epäterveellistä, mutta viime aikojen ruokavalioon minulla ei todellakaan ole varaa. Tarkoitus olisi oppia se, kuinka voi tosiaan syödä samaa ruokaa perheen kanssa ilman, että siitä lipsuu vähitellen ostamaan ja syömään yhä enemmän ja enemmän herkkuja. Työkaverin tarjoaman donitsin tulisi oikeasti olla ihan ok, sillä niitä ei todellakaan ole tarjolla joka päivä eikä edes joka viikko.

Luultavasti en tule noudattamaan Liten ruokavaliota koko kymmentä viikkoa, minkä dieetti oikeasti kestäisi. Yritän kuitenkin pysyä siinä edes muutaman viikon jotta saisin painon takaisin 70 kiloon tai mieluummin sen alle. Yritän myös pitää sellaisen asenteen, että painonhallinta on oikeasti koko elämän kestävä urakka, ei pikadieetti joka vedetään läpi vaikka väkisin ja jonka jälkeen sorrun heti herkuttelemaan urakalla. Pelkään, että jos noudatan dieettiä hampaat irvessä niin kohta olen taas samassa pisteessä kuin viikko sitten, eli turvonneena ja hiilariähkyisenä. Te lukijani olette varmasti kuulleet tämän jo monen monta kertaa, mutta tavoitteenani olisi oikeasti saada aivojeni "herkuttelukeskus" sellaiseen asentoon, että pieni herkuttelu ei muuttuisi jatkuvaksi mässäilyksi...

Vai olisikohan kuitenkin parempi yrittää sitä, että noudatan Liten ruokavaliota muuten tiukkaakin tiukemmin, mutta sallin päivän toiseksi ateriaksi samaa ruokaa muun perheen kanssa edes joitakin kertoja viikossa. Saisikohan siitä hommaan rentoutta, vai karkaisivatko syömiset saman tien taas käsistä?