Sanotaan, että äidin on helpompi olla sellaisen lapsen kanssa joka on samantyyppinen kuin äitinsä. Huomaan jo nyt, että se saattaa pitää paikkansa. Iso-A on aivan kuten minä pienenä: reipas, puhelias ja varmasti isompana todella itsenäinenkin. Pikku-a vaikuttaa jo nyt paljon herkemmältä ja hiljaisemmalta, ja välillä pelkään etten hänen kasvaessaan osaa käsitellä häntä oikein sillä olen itse herkästi tulistuva ja energinen ihminen. Tämä aiheuttaa minulle välillä suurta ahdistusta, sillä mieleni tekee suojella molempia lapsiani samalla tavalla ja kohdella heitä niin hyvin kuin mahdollista.
Lähdin eilen viikottaiselle zumba-tunnilleni ja imetin pikku-a:n juuri ennen lähtöä. Matkoineen olin poissa kotoa noin puolitoista tuntia. Kun olin kotona, kuulin jo ulos vauvan säälittävän itkun. Vastassani oli hurjasti parkuva pikkuinen, joka oli miehen mukaan itkenyt jo tunnin putkeen. En muista koskaan tunteneeni niin suurta syyllisyyttä siitä, että jätin lapset kotiin. Onneksi itku rauhoittui kun syötin a:n, ja kohta tämä jo jokeltelikin tyytyväisenä. Lähdin siis suihkuun, mutta kohta kuului taas parkumista joka loppui vasta kun sain vauvan taas syliini. Mietin että voisiko kyse olla eroahdistuksesta. Luin, että se voi alkaa jo 5 kuukauden iässä, ja senhän a juuri täytti.
Iso-A:n kanssa minulla ei ole koskaan ollut tuollaisia ongelmia. Hän on aina jäänyt hoitoon helposti eikä ole hätkähtänyt jos on joutunut viettämän (tai siis saanut viettää) aikaa isänsä kanssa. Pelkään, että en tule seuraavien kuukausien aikana saamaan lainkaan omaa aikaa, jos pikku-a alkaa parkumaan heti kun häviän jonnekin. Ja vaikka rakastankin lapsiani enemmän kuin mitään muuta, tarvitsen ehdottomasti myös omaa aikaa lapsista erossa edes silloin tällöin.
Ja muuten, vaaka näytti tänään 99,4kg, jee!!
Takana 30 kilon painonpudotus, edessä haaste siitä kuinka yhdistetään äitiys, työelämä sekä painonhallinta. Saako tämä äiti pois viimeisetkin liikakilot, vai lähteekö paino jälleen nousuun...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti