Iso-A on ruumiinrakenteeltaan tullut selvästi isäänsä. Pitkä(jalkainen) ja laiha, ja hän onkin ollut koko ikänsä +2 -pituuskäyrällä. Pikku-a sen sijaan on koko ajan kasvanut pituutta miinuskäyrällä, ja hän on äitinsä tavoin lyhytjalkaista sorttia. Luonteet menevät kuitenkin juuri päinvastoin: Iso-A on minun tavoin herkästi tulistuva ja itsepäinen tyyppi, pikku-a on saanut isältään lempeän ja tasaisen luonteen. Kun iso-A kiukuttelee ja minä hermostun, pikku-a tulee lohduttamaan ja halaamaan. Iso-A:n on myös äärettömän vaikea esimerkiksi pyytää anteeksi jos hän satuttaa toista (tahallaan tai vahingossa), pikku-a sen sijaan pyytää spontaanisti anteeksi vaikkei oikeastaan edes olisi tehnyt mitään.
Lasten erot näkyvät myös ruokailussa, mutta eivät todellakaan niin että olisivat perineet syömistyylinsä samoilta vanhemmilta kuin luonteensa. Itse olen ollut aina todella nopea syömään. Muistan joskus ala-asteikäisenä olleeni tyttöleirillä, jossa kaikki ihmettelivät kuinka nopeasti hotkin ruokani sen sijaan että olisin syönyt kaikessa rauhassa. Lisäksi minulle maistuu makea vähän liiankin hyvin (no shit, Sherlock!) mikä ei ole kovinkaan hyvä yhdistelmä hotkimistaipumuksen kanssa. Vaikka olen kovasti yrittänyt, niin en vieläkään osaa syödä ateriaa rauhallisesti nautiskellen. Onko siis ihme, että minulla meinaa palaa välillä (tai siis jatkuvasti) hermot lasten ruokailun kanssa? Pikku-a syö yleensä ruokansa ilman suurempia temppuja, tai siis silloin kun ruoka on mieleistä. Jos ei ole mieleistä ruokaa niin hän ei yksinkertaisesti syö, piste. Iso-A sen sijaan on ruokapöydässä suorastaan raivostuttavan hidas. Hän ei pysy hetkeäkään paikallaan vaan pyörii tuolissaan, höpöttää, haaveilee ja tekee kaikkea muuta paitsi syö (samaa olen kuullut tapahtuvan myös hoidossa). Hotkijaäidin on kovin vaikea ymmärtää lasta, joka voisi käyttää helposti tunninkin ruokapöydässä vaikka tarjolla olisi lempiruokaa. Myönnän sortuvani syöttämään A:ta välillä vieläkin, sillä en vaan jaksa odottaa että tytöllä tulee valmista.
Vaikeimpia ruokailutilanteet ovat silloin, kun en itse syö lasten kanssa samaan aikaan eli käytännössä aamu- ja iltapalalla. Joskus mietin että millaisia muistoja lapsille jää näistä joskus todella stressaavista tilanteista, kun äiti hokee koko ajan että "syöpä nyt", "ota nyt uusi hörppy juomasta", "älä pelleile" tms. Ja kun kehoitukset eivät tehoa niin äidin äänen volyymi vain kasvaa ja on välillä jo lähes huutamista. Mutta vaikka kuinka hoen itselleni että lasten kanssa pitäisi olla kärsivällinen, se on helpommin sanottu kuin tehty... Luulen myös, että minä ja iso-A hakkaamme päitämme yhteen vielä monen monta kertaa...
Tulipa tästä mieleen omien lasten syömiset. Meillä oli hoidossa ystäväni tyttö joka oli omani kanssa samanikäinen eli olivat 3v ja poikani oli silloin 5v. No, tämä hoidossa oleva söi todella huonosti mitä en voinut ymmärtää koska omani söivät hyvin. (mun ruoissahan siis ei tietenkään ollut mitään vikaa) ;-)
VastaaPoistaNo, sanoin tästä äidilleen ja sanoi, että joo, ei heillä paljoa syödä.
Kaikki lapset menivät samaan aikaan tarhaan ja siellä sanoivat minulle, että lapsesi syövät aivan kauheasti ja hoitotyttö taas söi normaalisti. :D Normaalin kokoisia olivat kaikki. :D
Mutta tunnistan hyvin puheesi, en ole kans koskaan voinut ymmärtää haaveilua ja ääneni kans nousi aika nopeasti jos ei ruoka mennyt oikeaan osoitteeseen hillityssä ajassa. Mutta voin lohduttaa sillä, että normaaleja lapsia/aikuisia heistä kasvaa kuitenkin vaikka muutaman kerran on ääni noussutkin/nouseekin. :D
Lapset vaan on erilaisia ja se onkin melkoinen rikkaus :-)