Kun maailma pysähtyi

Eilen oli ihan tavallinen päivä. Töihin aamuvuoroon, ja sen jälkeen olin ajatellut käydä salilla. Aamupäivällä sain kuitenkin mieheltä viestin, hänen siskonsa on menehtynyt pitkän sairautensa runtelemana, puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen. Siihen hetkeen tuntui pysähtyvän kaikki. Jatkoin työntekoa, mutta mikään ei tuntunut enää samalta. En itkenyt, mutta minua ihan tärisytti monta tuntia. Koin itseni ulkopuoliseksi kaikesta, ja mietin vain kahta pientä lasta jotka eivät koskaan tule tuntemaan äitiään. Vanhempi (juuri viisi vuotta täyttänyt) saattaa muistaa isona jotain, mutta nuorempi ei varmastikaan tule muistamaan äitiään lainkaan.

Töiden jälkeen mietin mitä tekisin. Toisaalta salitreeni ei huvittanut, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut että olisin tullut suoraan kotiin ja taatusti yrittänyt häivyttää pahan olon herkuilla. Menin siis salille ja tein normaalin treenin, mikä tekikin hyvää. Sitten hain lapset hoidosta ja kerroin tapahtuneesta. Pikku-a:n ensimmäinen kysymys oli että "koska sinä ja isi sitten kuolette". Vastasin että toivottavasti emme vielä pitkään aikaan.

Tänään olo on jo vähän normaalimpi kuin eilen, mutta jonkinlainen irrallisuuden tunne vaivaa vieläkin. Vaikka lääkärit eivät olleet paljon toivoa antaneetkaan, niin silti kaikki ajattelivat että kyllä miehen sisko pystyy vielä paranemaan ja pääsee joskus vielä kotiin sairaalasta. Mutta kävi siis näin, hautajaisia odotellessa...

P.S. En siis ole todellakaan vielä sisäistänyt ajatusta siitä että hän on kuollut. Välillä ajattelen että hän tuleekin jostain esiin hymyssä suin ja terveenä, ja kaikki onkin ollut vain unta tai leikkiä. Saa nähdä milloin todellisuus iskee...