Kun aamu ei ala hyvin

Tänään heräsin aamulenkille jo ennen kuutta, jotta ehtisin käydä lenkillä ennen miehen töihin lähtöä. Lenkki sujui hyvin ja ehdinkin siinä jo mietiskelemään kuinka kirjoittaisin tänne aamulenkin virkistävästä vaikutuksesta joka antaa energiaa koko päiväksi ja saa aamun alkamaan ihanasti. Kirjoittaisin siitä kuinka aamutoimet sujuvat kuin leikiten ja muutenkin koko päivä on kuin ruusuilla tanssimista.

Suunnitelma toimi oikein hyvin siihen asti, kunnes pääsin kotiin. Sain vielä käytyä suihkussa ja laitettua lapsille aamupuuron tulemaan ihan kivoilla fiiliksillä, mutta sitten alkoi tappelu. Iso-A on kärsinyt ummetuksesta jo jonkin aikaa, ja meillä on tapana antaa hänelle annos Movicolia sekoitettuna omenamehuun ennen aamu- ja iltapalaa. Välillä tyttö juo juoman hyvin, useimmiten ei. Tänäänkin pyysin häntä juomaan lääkkeensä useamman kerran ihan kauniisti, mutta neiti vain haaveili pöydän ääressä. Hän leikki lusikalla, höpötteli ja teki kaikkea muuta kuin joi sitä hiivatin juomaa. Vähitellen volyymi alkoi kasvaa äänessäni, ja mukaan tulivat uhkaukset "jos et nyt ala juomaan sitä mehua niin ette katso aamun lastenohjelmia". Nehän saivat tytön vain suuttumaan ja ryntäämään omaan huoneeseensa josta kävin kantamassa tytön takaisin pöydän ääreen.

Turha varmaankaan kirjoittaa yksityiskohtaisesti seuraavien minuuttien tapahtumia, mutta loppujen lopuksi itkivät sekä äiti että tytär, ja pikku-a puolestaan halasi äitiä yrittäen lohduttaa. Koska tilanne ei ollut menossa ainakaan parempaan suuntaan, katsoin parhaaksi mennä föönaamaan tukkaani ja sanoin A:lle että lääke on parasta olla juotu (eikä todellakaan kaadettu lavuaariin) siihen mennessä kun olen valmis. Sen verran pystyin seuraamaan peilin kautta keittiön tapahtumia, että näin A:n pysyneen tuolissaan koko ajan ja palatessani takaisin lasi oli tyhjä.

Tappelun jälkeen aamulenkin aiheuttamasta hyvästä olosta oli jäljellä vain muisto, ja kaduin että sorruin taas kerran huutamaan iso-A:lle. Tästä aiheesta on itse asiassa oma postaus työn alla, mutta kärsimättömän hotkijaäidin on kovin vaikea odotella rauhallisesti kun lapsi vain haaveilee tuolissaan eikä tottele kauniisti esitettyjä pyyntöjä aloittaa syöminen tai juominen. Nyt pitänee siirtyä hetkeksi halimaan lapsia, toivottavasti tämän(kin) aamuinen show ei aiheuta lapsille kamalia traumoja ja pahoja muistoja...