Perspektiiviä

Elän tavallista elämää. Minulla on hyvä mies, ihanat lapset, oma koti, vakituinen työpaikka ja terveys kunnossa. Silloin on siis aikaa stressata asioista jotka eivät ehkä olekaan niin olennaisia. Arki pyörii lasten- ja kodinhoidon ympärillä töissä käynnin lisäksi, ja mietin syömisiäni ja painoani/kroppaani lähes koko ajan. Noudatan ruokavaliota, käyn salilla ja lenkillä, herkuttelen aika ajoin, ja mietin jatkuvasti sitä miten saisin paletin pidettyä kasassa ilman lihomista.

Sitten tulee muistutus siitä, että ei minun oikeasti tarvitsisi stressata näin paljon omasta kropasta, asiat voisivat olla paljon huonommin. Ihminen ajattelee aina että sairaudet ja onnettomuudet tapahtuvat aina jossain kaukana, joillekin muille. Vaikka kuulisi naapurin tai työkaverin epäonnesta niin jos ihmistä ei tunne hyvin, ei tapahtuneesta osaa tuntea kovinkaan suurta surua vaan sitä ehkä ajattelee että onneksi sama ei käynyt minulle.

Lähipiirissä on tällä hetkellä kaksi pientä lasta, jotka saattavat menettää äitinsä. Mies joka saattaa menettää vaimonsa, keski-ikäinen pariskunta joka saattaa menettää tyttärensä. Alle kolmekymppisen naisen, joka makaa sairaalassa hengityskoneessa jonkinlaisen aivorappeuman runtelemana eikä mahdollisesti enää koskaan herää. Vaikka sairaus on ollut tiedossa jo muutaman vuoden, niin olen aina ajatellut että kyllä se siitä. Välillä on ollut hyviä aikoja, välillä huonompia, mutta hän on aina toipunut ennalleen ja saanut tosiaan kaksi lastakin. Mutta nyt ei enää tiedetä onko lainkaan toivoa.

Yritäpä siinä sitten elää itse normaalia elämää ja lähteä iloisena Ti-Ti Nallen konserttiin lasten kanssa juuri kun miehelle on soitettu ja kerrottu että hänen siskonsa ei ehkä enää herää. Yritäpä juhlia äitienpäivää iloisena, kun on kaksi pientä lasta jotka eivät ehkä enää koskaan pääse juhlimaan omaa äitiään ja jotka eivät välttämättä edes muista häntä kasvaessaan. Tällaisessa tilanteessa oman kropan ajattelu tuntuu niin tyhmältä ja turhalta, kun asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Toivoa ei ehkä ole vielä menetetty, mutta en tiedä onko kyseisellä henkilöllä jäljellä päiviä, viikkoja vai vuosia. Ja missä kunnossa, tajuttomana vai lähes normaalia elämää viettäen? Jos hän toipuu niin toipumisesta tulee joka tapauksessa pitkä, mutta kukaan ei vielä tiedä onko tosiaan edes mahdollista että hän enää edes herää. Itse on vain uutisia odotellessa elettävä omaa elämää niin normaalisti kuin mahdollista, tietoa odottaen ja omaa rakasta miestä - joka ei paljon puhu mutta joka on kovin allapäin - tukien. Elämä on loppujen lopuksi kovin lyhyt, olkaa onnellisia omasta ja läheistenne terveydestä!