Päivähoidon loppu

Olen varmasti maininnut aikaisemmin, että iso-A on ollut päiväkodissa parina päivänä viikossa syyskuusta lähtien. Hän jatkoi samassa ryhmässä, jossa oli jo keväällä pari kuukautta ollessani hetken töissä ennen uutta äitiyslomaa, ja on viihtynyt siellä todella hyvin. Hoitajat ovat pysyneet samoina lomia ja sairasteluja lukuunottamatta, ja A onkin aina mennyt päiväkotiin mielellään. Alkavan hoitovapaani vuoksi rahatilanne alkaa kuitenkin olla niin tiukka, että päätin ottaa A:n kokonaan kotihoitoon nyt maaliskuun alusta.

Toinen, ja ehkäpä rahatilannetta suurempi syy päivähoidon lopettamiselle, oli päivärytmi. Iso-A nukkui vielä kuukausi sitten kahdeksaan tai jopa yhdeksään aamulla, ja olikin aina yhtä tuskaa joutua heräämään itse jo seitsemän jälkeen ja herättämään tyttö hoitoaamuina kesken unien. Olisi kuitenkin pitänyt arvata, että juuri kun A:n päivähoito loppuu, neiti ryhtyy aamuvirkuksi. Viimeiset pari kolme viikkoa hän on herännyt säännöllisesti jo seitsemän aikaan, joskus jopa aikaisemminkin. Onneksi hän nukkuu useimmat yönsä jatkettavassa sängyssään, ja hän onkin aamuisin niin ihana että laittaa omaan huoneeseensa valot ja leikkii siellä jonkin aikaa ennen kuin tulee etsimään vanhempiaan.

Tällä viikolla oli tarkoitus olla iso-A:n kaksi viimeistä hoitopäivää maanantaina ja tiistaina. Täydellisen paskoina vanhempina mies otti maanantain - joka sattui olemaan myös syntymäpäiväni - lomapäiväksi, jotta saisimme pyhittää päivän sohvalla lojumiselle ja television katselulle herkuttelua lukuunottamatta. Pikku-a:han ei sitä estä, hän leikkii mielellään lattialla eikä kiinnitä telkkariin mitään huomiota. Päivä alkoikin mitä mainioimmin. Sillä aikaa kun mies vei iso-A:n hoitoon, pikku-a nukahti jo ensimmäisille päiväunilleen ja nukkui ennätykselliset 2,5 tuntia. Ehdimme katsoa yhden leffan digiboksilta ja olimme juuri aloittamassa toista, kun päiväkodilta soitettiin hieman yhdentoista jälkeen. "Iso-A:lla on kuumetta, tulkaa hakemaan hänet kotiin."

Itkua nieleskellen ajoin päiväkodille, jossa hoitajilla oli parhaillaan täysi työ laittaa muita hoitolapsia nukkumaan. Kukaan ei siis ehtinyt paljonkaan jutustella, pari tätiä kävi sentään toivottamassa hyvää jatkoa. Sinänsä onni onnettomuudessa, sillä en tiedä olisinko pystynyt paljon juttelemaankaan ilman että olisin pillahtanut itkuun. Iso-A on viihtynyt päiväkodissa niin hyvin, että olisin kernaasti halunnut hänen pääsevän sinne vielä viimeisinäkin päivinä. Nyt onkin ollut inhottavaa, kun A on hokenut monta kertaa että lähdetään päiväkotiin, ja joudun sanomaan että sori, syksyllä vasta ja sittenkin ihan eri paikkaan sillä lasten on työvuorojeni vuoksi pakko siirtyä vuorohoitopäiväkotiin.

Toisaalta yritän ajatella asiaa positiivisesti, siltä kannalta että syksyn tullessa en enää SAA olla lasten kanssa kotona kuin viikonloppuisin. Nyt pystyn vielä iloitsemaan siitä että saan todistaa pikku-a:n liikkeellelähtöä (TOIVOTTAVASTI oppii kävelemään ennen elokuuta) ja iso-A:n puhetaitojen hurjaa kehitystä. Saan olla se, joka lohduttaa kun tulee itku ja huolehtii lasten ravinnon monipuolisuudesta (vaikka parantamisen varaa löytyykin) ja terveellisyydestä. Vaikka seinät meinaavatkin kaatua välillä päälle ja muun elämän kaipuu on valtava, niin ainakin saan olla lasteni elämän ehdottomasti tärkein ihminen vielä hetken...