Laiskuudesta

Aikaisemmassa kirjoituksessani valittelin kotini sotkuisuutta, ja päätin kirjoituksen toteamalla etten toivo ihmisten kuvittelevan minua laiskaksi. No, nyt minä kuitenkin tunnustan: olen laiska. En mikään 'sanon olevani laiska jotta voin yllättää kaikki ahkeruudellani' -laiska, vaan oikeasti ihan patalaiska. Mielestäni on paljon mukavampaa löhötä sohvalla tai istua tietokoneella kuin tehdä kotitöitä. Jo lapsena istuin kaikki vapaahetkeni sisällä kirjan kanssa sisarusteni leikkiessä ulkosalla. Jos äiti patisti väkisin lähtemään ulos, niin kesällä saatoin tehdä sen myönnytyksen että luin kirjaa viltin päällä nurmikolla. Vähäisestä lapsuudenaikaisesta liikunnasta olenkin saanut kärsiä nyt aikuisiällä tuki- ja liikuntaelimistön ollessa aika huonossa kunnossa, sitä ei parikymppisenä aloitettu salitreenaus ja jumpissa käynti ole enää auttanut kuin nimeksi.

Olen kuitenkin miettinyt sitä, että nuoriahan sanotaan aika usein laiskoiksi. Missä vaiheessa heistä kasvaa ahkerampia aikuisia? Antaisin lähes mitä hyvänsä jos saisin olla kuten äitini, joka käyttää lähestulkoon kaikki vapaahetkensä harjan ja rikkalapion kanssa kotia kierrellen. Jos hän tulee meillekin kylään, niin hän alkaa vähintään harjaamaan lattialta pikkuroskia joita itse en ole edes huomannut. Aiemmin meillä ei itse asiassa lattiaharjaa ollutkaan muuten kuin pupun häkin edustan harjaamiseen (sitä ei TODELLAKAAN) voinut käyttää muissa huoneissa, mutta iso-A:n aloitettua itsenäisen ruokailun totesin että on paljon helpompaa harjata ruokapöydän alusta aterian jälkeen kuin kaivaa esiin imuri.

Suunnattomasta laiskuudestani johtuen kotini näyttää yleensä aika kamalalta jopa omastakin mielestäni. Yleensä, jos tiedän meille olevan tulossa vieraita, saan itseäni sen verran niskasta kiinni että siivoan vähintään keittiön pöydät tyhjiksi ylimääräisistä astioista ja roinasta sekä suurimman osan lattialla lojuvista leluista ja vaatteista omille paikoilleen. Silti huomaan vieraiden ollessa paikalla kaikenlaista, jonka olisi voinut siivota paremmin. Kiitänkin onneani siitä, ettei enää ole vallassa lapsuuteni perinne piipahtaa kylään ilman ennakkoilmoitusta. Onko äitini oppinut pitämään paikat siistinä juuri siitä syystä, että saattoi saada yllätysvieraan koska vain?

Omaa tilannettani ei helpota se, että mies ei ole minua yhtään ahkerampi. Useimmiten se olen minä, joka aloittaa siivoamisen. Myönnetään, että minultakin jää paljon tavaraa lojumaan vääriin paikkoihin, mutta mieheltä sitä jää vielä enemmän - ellen sitten ole sokea omalle rojulleni mutta huomaan muiden jättämät kamat helpommin...

Vaikka lapseni ovatkin parasta mitä olen saanut, niin joskus kadehdin sitä aikaa kun meitä oli vain minä ja mies ja asuimme kerrostalokaksiossa. Lemmikkejäkään ei tuolloin ollut, ja kodin saattoi imuroida vaikka vain kuukauden välein jolloin asunto näytti juuri ennen imurointia samalta kuin nykyään puoli tuntia imuroinnin jälkeen. Palvelut olivat lähellä, pihatöitä ei tarvinnut tehdä itse eikä autoihinkaan mennyt rahaa vaan bussilla pääsi kaikkialle mihin halusi.

Toisaalta meillä on nyt ihanat lapset ja rauhallinen koti, jossa ei tarvitse miettiä mitä naapurit ajattelevat jos vauva itkee keskellä yötä tai kun iso-A parkuukirkuu lattialla kiukustuessaan. Parin vuoden sisällä voinen myös päästää lapset ovesta ulos pelkäämättä sitä että he jäisivät heti auton alle, eikä ulko-oveakaan tarvitse välttämättä pitää päiväsaikaan lukossa. Miksiköhän ihminen on kuitenkin niin harvoin tyytyväinen siihen, mitä on, ja haaveilee aina joko menneestä tai tulevasta?