maanantai 4. toukokuuta 2015

Sohvaperunasta kuntoilijaksi

Voisin melkolailla valehtelematta sanoa olevani nykyään aika urheilullinen ihminen ja että liikunnan harrastamisesta on tullut elämäntapa - ainakin jos katsoo viimeisten parin vuoden treenipäiväkirjoja, joihin on kertynyt jonkinlaista liikuntaa keskimäärin 3-5 kertaa viikossa. Tututkin sanoisivat varmaan (tai ainakin toivon niin), että olen melko liikunnallinen. Jostain syystä minulla on vain sellainen olo, että vain näyttelen, ja että koska tahansa muutun takaisin siksi sohvaperunaksi, joka todellisuudessa olen.

Lapsena en ollut tippaakaan urheilullinen. Kun sisarukseni viettivät kesäpäivät ulkona leikkien, istuin sohvannurkassa lukemassa kirjaa. Kun äitini käski minutkin ulos, siirryin kirjani kanssa pihakeinuun. Joskus ala-asteella silloinen "paras" kaverini haukkui minua lihavaksi (ja oli jälkikäteen ajateltuna itse taatusti ihan saman kokoinen). Sen jälkeen aloitin lenkkeilyn, eli kävin välillä juoksemassa puolen kilometrin mittaisen pihatien päähän ja takaisin. Muistelisin, että ulkomuotoni taisi vähän hoikistua, tai sitten vain kasvoin samoihin aikoihin pituutta. 

Tuon ala-asteaikaisen lenkkeilyn lisäksi en käytännössä harrastanut mitään liikuntaa. Liikunta oli kouluaineista inhokkini, ja todistuksessa arvosana oli usein seiska koska en ollut missään hyvä enkä toisaalta viitsinyt useinkaan edes yrittää. Varsinkin lukioaikana saimme halutessamme käydä liikuntatunnilla lenkillä, mikä kaveriporukassani tarkoitti sitä, että menimme koulun lähellä asuneen kaverin luo löhöämään. Kokeilin kyllä lukio-aikana kansalaisopiston joogaa, mutta kyllästyin siihen pian - liekö osasyynä ollut se, että tunnit olivat perjantai-iltaisin, jolloin teineillä oli vähän muutakin tekemistä. Kaiken maailman dieettejä tuli kyllä kokeiltua jo tuolloin, mutta mielessä ei tainnut käydä että liikunnan avulla olisi ollut vähän helpompi hoikistua...

Opiskeluaikana löysin kuntosalin ja sitä myötä liikunnan ilon. Kävin tuolloin myös ryhmäliikuntatunneilla. Vuosien varrella liikunnasta tuli melkein jo rutiinia, kunnes muutimme miehen kanssa maalle ja tulin raskaaksi. Raskausaikana oli kaikenlaisia vaivoja, jonka vuoksi ei paljon tullut kuntoiltua. Iso-A:n syntymän jälkeen en muka ehtinyt silloinkaan liikkumaan satunnaisia vaunukävelyitä lukuunottamatta, ja pian tulin uudestaan raskaaksi. Tuolloin raskausvaivat olivat vieläkin pahemmat, enkä saanut liikuttua senkään vertaa. Vasta pikku-a:n oltua vajaan vuoden ikäinen ryhdyin taas liikkumaan, kun aloitin jutan Superdieetin. Sillä tiellä ollaan yhä, tasan kolme vuotta myöhemmin.

Nykyään olen onnellinen jokaisesta treenistä, jokaisesta hölkätystä metristä tai kävelystä kilometristä. Olen onnellinen joka kerta, kun sain itsestäni niskasta kiinni enkä jäänyt laiskottelemaan. Vaikeinta kun tuntuu olevan se liikkumaan lähteminen. Vaikka olisin aamulla ottanut töihin mukaan salivaatteet ja odottanut koko päivän että pääsen treenaamaan, niin siinä vaiheessa kun olen pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita, meinaa usein iskeä kehtuutus. "Kun ei oikein huvittaisi". Joskus olen siinä vaiheessa antanut periksi sisäiselle sohvaperunalleni ja mennyt salin sijasta kotiin - useimmiten vielä jonkun herkun kanssa. Onneksi sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Sitten, kun saan itseni sinne salille, niin treeni sujuu ja jälkeenpäin on ihana olo.

Kalorinkulutuksen lisäksi kuntoilu todellakin parantaa myös fiilistä, minkä varmaan (lähes) kaikki ovat joskus huomanneet. Esimerkiksi perjantaina olin aamulla todella huonolla tuulella ja väsynyt, vaikka mies heräsi lasten kanssa ja minä sain nukkua/torkkua yhdeksään. Kävin aamupäivällä lasten kanssa ulkona, mutta sekään ei tuntunut parantavan fiilistä yhtään. Ulkoilun jälkeen toin lapset sisälle syömään lounasta, puin itselleni lenkkivaatteet ja kävin tekemässä vajaan tunnin hölkkä-/kävelylenkin. Sen jälkeen olo oli kuin uudestisyntynyt, ja kiukkuinen fiilis oli tiessään. Olen varma, että jos en olisi käynyt lenkillä niin olisin kiukutellut koko loppupäivän.

Välillä pelkään, että annan taas periksi sisäiselle sohvaperunalleni ja unohdan liikunnan ilon. Vaara on olemassa varsinkin silloin, kun sairastun enkä sen vuoksi pääse liikkumaan. Jo viikon tauon jälkeen huomaan laiskistuvani, ja kun esimerkiksi viime syksynä kärsin kuukauden sitkeästä yskästä, niin sen jälkeen liikkumaan lähteminen tuntui olevan lähes mahdotonta. Oli niin paljon mukavampaa käyttää tunnit ennen iltavuoroa tai aamuvuoron jälkeen sohvalla löhöten ja kirjaa lukien tai leffaa katsoen. Ensimmäiset liikuntakerrat tauon jälkeen olivat tahmaisia, eikä olisi millään huvittanut. Täytyy siis vaan toivoa että pysyn terveenä, jolloin liikunnan väliin jääminen saa minut vain kärttyisäksi, eli minun pitää raahautua salille tai lenkille jo ihan perheenkin vuoksi jotteivät joudu kärsimään allekirjoittaneen kiukuttelusta...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti