keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Minäkuvaa ja omaa aikaa

Iso-A on hoidossa ja tällä äipällä on melkein omaa aikaa. Nyt olisi mahdollisuus seurustella pikku-a:n kanssa, mut mitä mä teen? Istun vauva sylissä tietokoneen ääressä... Mulla on tosi usein huono omatunto a:n puolesta kun isosisko vaatii niin paljon huomiota. Yleensä a saa loikoilla puuhamatolla tai istua sitterissä tai sit olla sylissä ilman katsekontaktia äitiinsä. Mut silti en taaskaan malta pysyä koneelta poissa...

Mä olen miettinyt aika paljon mun minäkuvaani, joka on aina ollut jollain lailla vääristynyt. Kaikki alkoi jo ala-asteella, jolloin ainut naispuolinen luokkakaverini (eli olosuhteiden pakosta myös "paras kaveri", kyläkoulun ihanuuksia) haukkui läskiksi vaikka - valokuvia myöhemmin tarkasteltuani - oli itse minuakin pullukampi.
Koko yläasteajan koin olevani läski, vaikka valokuvat kertovat olleeni ihan normaalipainoinen.

Siitä lähtien minäkuvani onkin vääristynyt sitten ihan väärään suuntaan. Lukiossa lihoin, mutta opiskeluaikanani laihduin ja painoin 65kg useamman vuoden ajan. Olin oikeasti tosi hyvännäköinen myös omasta mielestäni. Mutta kun paino lähti taas nousemaan, niin minäkuvani muuttuminen ei onnistunutkaan niin helposti. Peilistä katsoi yhä se sama normaalipainoinen nainen, vaikka vaaka näytti 90 kiloa ja valokuvat kertoivat totuuden. Nykyäänkin, yli sadan kilon painoisena, en peilistä katsoessani näe itseäni lihavana. Mutta kun katson valokuvia tai vaikkapa käyttämiäni vaatteita pyykkinarulla niin kauhistun joka kerta.

En tiedä johtuuko motivaation puutteeni juuri vääristyneestä minäkuvasta. Vaikka tiedän olevani lihava ja näyttäväni ihan kamalalta, peili ei sitä kerro, minkä vuoksi sorrun yhä uudestaan ja uudestaan herkuttelemaan ihan liikaa.

Mutta nyt on jo 5. päivä herkkujenostolakossani, ehkä ne mielihalutkin siitä vähitellen kaikkoavat...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti