Pikkujoulut ja krapulaton päivä

Pääsin lauantaina viettämään pikkujouluja äitiporukalla ilman lapsia. Juhlan kunniaksi ostin kolme karpalolonkeroa, niitä vain alkossa myytäviä jotka ovat kaikkein parhaita. Tarkoitus oli, että kunhan ne olen saanut tuhottua niin siirryn kavereiden viineihin joita lupasivat tuoda sen verran paljon että riittää muillekin :D Lapset jäivät miehen kanssa kotiin ja jännitin alusta alkaen sitä, kuinka pikku-a hyväksyy tuttipullon sillä siinä on ollut hankaluuksia.

Kavereita oli hauska nähdä. Laulettiin singstaria ja juoruiltiin, syötiin kaikkea hyvää ja karpalolonkerotkin riittivät yllättävän kauan. Jostain syystä minulla ei niiden jälkeen tehnytkään lainkaan mieli viiniä joten siirryin juomaan pelkkää vettä. Olin pari kertaa kysellyt mieheltä pikku-a:n tilannetta, ja pullo ei vain meinannut kelvata millään. Siinä vaiheessa kun kaverit alkoivat vaille yksitoista miettimään baariin siirtymistä, päätin lähteä kotiin. Vaikka olikin ollut hauska ilta, niin alkoi jo olla väsy eikä minua huvittanut lainkaan baarien ihmispaljous ja kakofonia. Soitin siis taksin noutamaan minut ja olin kotona hieman yhdentoista jälkeen. Yllätyksekseni a oli nukkumassa, vaikka oli kello 16 jälkeen juonut yhteensä ehkä 30ml maitoa. Menin itsekin nukkumaan, ja päätin että koska pää oli jo ihan selvä niin imetän a:n kun tämä jossain vaiheessa herää.
a heräsi puoli kahden jälkeen, söi ja jatkoi uniaan aamuseitsemään. Kaiken lisäksi - ja vastoin viime aikaisia tapojaan - hän nukahti vielä sittenkin, ja saimmekin nukkua puoleen yhdeksään koska myös iso-A nukkui tavallista kauemmin.

Tänään on - vaikkei krapulaa olekaan - vietetty krapulapäivää ja tuhottu miehen kanssa pussillinen irtokarkkeja iso-A:n päiväunien aikana. Tai siis minä söin suurimman osan, mies söi vähäsen... Eilen syömiset pysyivät onneksi suht. kohtuudessa, vaikka söin esimerkiksi tonnikalapiirakkaa, homejuustoja, sipsejä, juustokakkua, suklaakakkua ja karkkia. Kakkuja ja piirakkaa söin kuitenkin vain palan jokaista enkä muitakaan herkkuja ihan älyttömästi. Aamulla vaaka näytti päälle 102 kiloa, mutta tiedän ainakin osan siitä olevan alkoholin ja suolan kerryttämää nestettä. Pitänee huomenna syödä A:n päiväuniaikaan iso kasa mansikoita, nehän poistavat nestettä aika tehokkaasti :)

Saa nähdä mitä teen pakastimessa oleville minigrip-pusseille jotka ovat täynnä äidinmaitoa. Pikku-a ei niitä näytä huolivan, eli pitänee heittää pois. Toisaalta voisi vieläkin yrittää totuttaa tyttöä pulloon, vaikka siitä onkin ollut aika heikkoja tuloksia viime aikoina...

101kg!

Nyt on pakko tulla hehkuttamaan senkin uhalla että vaaka näyttää maanantaina enemmän, mutta tänään sain tulokseksi ihanan lukeman 101kg! Näin vähän en ole painanut yli kahteen vuoteen. Jotain hyötyä tästä herkkujenostolakosta siis on. Maanantaina painokäyrään saattaa tulla pieni hyppäys ylöspäin, mutta mä tiedän sen olevan vain kertynyttä nestettä huomisen pikkujouluista, joita odotan kuin kuuta nousevaa.

Alunperinhän lupasin, etten osta suklaata (tai herkkuja) ennen kuin painan alle 100kg, mutta jos mä nyt oikeasti pääsen siihen ennen joulua niin lakko saa kyllä jatkua edelleen. Tietenkin mulla tekee mieli jotain hyvää useinkin, mutta se halu ei ole enää niin polttavaa ettei sitä voisi vastustaa. Ja koska en myöskään ole luvannut olla syömättä lainkaan herkkuja, niitä on helpompi olla ostamatta kun tietää saavansa niitä syödä aina silloin tällöin :)

Päivähoitoahdistusta

Hain äsken iso-A:n hoidosta ja ahdistuin suunnattomasti. Hoitotädit ovat jo useamman kerran valitelleet sitä, ettei A suostu nukahtamaan päiväunille vielä puoliltapäivin ja häiritsee höpöttelyllään muiden lasten unia. Tänään yksi tädeistä kysyi koska A on aamulla herännyt. Klo 7.45 vastasin. Siihen täti sanoi, että A pitäisi herättää aikaisemmin, jotta suostuisi nukahtamaan muiden kanssa samaan aikaan. Ymmärrän kyllä hoitotätien kannan, mutta jos mä olen joutunut heräämään yöllä x kertaa pikku-a:n takia, niin ei todellakaan huvittaisi herätä aamulla seitsemältä vain siksi että A olisi tarpeeksi väsynyt päiväuniaikaan. Eikä nyt miestäkään viitsisi pakottaa heräämään.

Ollako siis marttyyri ja herätä seitsemältä? Ollako itsekäs ja pakottaa mies heräämään? Vai ollako huomaamaton muita kohtaan ja nukkua kunnes olisi pakko herätä eli 7.45 (ellei A sitten itse herää jo aikaisemmin)? Viimeinen vaihtoehto houkuttelee ainakin tällä hetkellä suunnattomasti, voisihan sitä sit valehdella päiväkodissa että juu, herätettiin seitsemältä, voi voi, eikö sekään auta...

Niin, ja mikäköhän pyöri ensimmäisenä ahdistuneessa mielessäni heti päiväkodin ovesta ulos päästyäni. Suklaa tietenkin. Onneksi en olisi edes jaksanut piipahtaa kaupassa, enkä tuollaisen takia viitsi herkkujenostolakkoanikaan tärvellä...

Herkunostolakkoa ja herkuttelua

Nyt kun herkkujenostolakkoa on kestänyt runsaat pari viikkoa, voinee sanoa että se taitaa oikeasti toimia. Mä en ole muuttanut tavoissani mitään muuta, mutta paino on mennyt hitaasti mutta varmasti alaspäin. Tänään vaaka näytti jo alle 102 kiloa, mutta en vielä päivitä tuota sivupalkin laskuria vaan vasta maanantaina jonka olen ottanut "viralliseksi" punnituspäiväksi. Jos tämänaamuinen lukema olikin vain jokin ohimenevä ilmiö, niin eipä ainakaan painokäyrä pääse tekemään mitään nousuja tälleen keskellä viikkoa :) Ja koska lauantaina on tarkoitus syödä ja juoda kaikenlaista äitiporukan pikkujouluissa, niin sen jäljiltä saattaa kertyä turvotusta kroppaan vielä maanantaillekin...

Pakko myöntää, että olen mä kyllä herkkuja ostanut pari kertaa, mutta en yksin syötäväksi vaan vieraita varten. Se saakin olla tässä lakossa poikkeus, eli jos vieraita on tulossa niin täytyyhän heille jotain hyvää tarjota... Mutta ilmeisesti jo se, etten vedä joka päivä (tai edes joka toinen päivä) suklaata kaiken maailman ketutukseen, tepsii. Mä valittelin iso-A:n vauva-aikana että ei mulla ainakaan raskauskilot hävinneet imetyksen myötä, mutta syynä taitaa olla vaan se että mulla oli yleensä aina vaatekaapin kätköissä levy (tai pari) Fazerin sinistä tai jotain muuta hyvää. Pikku-a:n raskausajalta mulla nyt ei kiloja enää olekaan, mutta iso-A:n kiloja on yhä tiputtamatta viitisen kappaletta. No, pikku-a on vasta 4kk eli imetyksen luulisi jatkuvan vielä muutaman kuukauden ajan, jospa siinä ajassa saisi painon edes alle 100 kilon...

Sokerin ja varsinkin sokerin ja rasvan yhdistelmän on muuten äskettäin todettu olevan verrattavissa huumeriippuvuuteen, ainakin tämän iltalehden jutun mukaan, ei siis ihme että herkuttelun pahasta tavasta on niin kovin hankala päästä eroon...

Haasteita

Tämä viikko tulee olemaan taas todella haastava, sillä mies palaa iltavuorosta vasta vaille 9 illalla joka päivä. Onneksi näitä viikkoja ei ole kuin kerran kuussa, muuten voisi loppua jaksaminen kesken. Onhan M aamupäivisin seurana ja apuna, mutta se ei auta yhtään iltapäivien loputtomaan laahaamiseen.

Ja niin kuin viikossa ei olisi haastetta jo muutenkin tarpeeksi, pikku-a on nukkunut taas jo kaksi yötä huonosti. Tämä äiti on siis jo valmiiksi väsynyt. Tiedä sitten vaivaavatko perjantaina saadut rokotukset vai jokin muu, mutta öisin heräillään usein ja päivisinkin kiukutellaan. Ei nyt luulisi vielä hampaitakaan olevan tulossa, sillä iso-A:lle eka tuli vasta yhdeksän kuukauden iässä, sekä mulle ja miehellekin aikanaan tosi myöhään. Eihän se tietysti mitään merkkaa, mutta imetyksen kannalta toivon kuitenkin että hampaista ei olisi kyse.

Olenkin todella tyytyväinen, jos selviän tästä viikosta ilman ylimääräisiä herkutteluja. Äsken sain otettua pienet päiväunet, ja niiden jälkeen oli pakko syödä muutama kourallinen rusinoita että pääsin pahimmasta makeanhimosta eroon! Jos kotona olisi ollut mitään muuta hyvää, niin ei olisi enää...

Eilen jatkettiin myös jo elokuussa aloitettua projektia siirtää iso-A nukkumaan isojen lasten jatkettavaan sänkyyn. Tuolloin nukkumiset sujuivat viikon verran niin mainiosti, että pikku-a sai pinnasängynkin, mutta sitten A ei enää suostunutkaan sänkyynsä jäämään vaan on nukkunut matkasängyssä siitä asti. Eilisen mummolaan tehdyn yökyläilyn jälkeen emme kasanneet matkasänkyä, vaan laitoimme A:n isoon sänkyyn, jonne neiti jäi todella mallikkaasti ja nukkui aamuun saakka. Turha kuitenkaan toivoa että sama tuuri olisi jatkunut, kun oli aika laittaa neiti tänään päiväunille. Köllötteli kyllä nätisti peiton alla koko sadun lukemisen ajan, mutta kun olin saanut istahdettua tietokoneen ääreen niin kuulin kuinka A:n huoneen ovi avautui. Yritin sitten kaikkeni, jotta olisin saanut iso-A:n jäämään sänkyynsä, mutta turhaan. Istuin vieressä mutta A:n mielestä oli vain hauska leikki kun äiti työnsi takaisin makuulleen. Sitten menin huoneesta pois ja vahdin oven takana ettei tyttö tule ulos, mutta tämä laittoikin vain valot päälle ja alkoi leikkimään. Puolen tunnin turhan taistelun jälkeen luovutin ja kokosin matkasängyn, jonne A jäi saman tien ilman minkäänlaisia taisteluita. Taidan kokeilla jatkettavaan sänkyyn nukuttamista uudemman kerran taas parin kuukauden kuluttua...

Suunnitelmat uusiksi

Minun piti mennä tänään pikku-a:n kanssa vauvakinoon, kun iso-A on hoidossa. Olin jo henkisesti varautunut herkkujenostolakkoni väliaikaiseen taukoon, sillä onhan leffassa pakko olla jotain hyvää mukana. No, iso-A päätti kuitenkin herätä tänä aamuna aivan liian aikaisin eli jo kuuden jälkeen, ja kiukutteli sitten väsymystään koko aamun ennen päiväkotiin menoa. Päätinkin siis, että vauvakino saa jäädä välistä kun vielä kaverikin perui sinne tulon eli en viitsinyt yksin lähteä. Jotain hyvääkin siis tuosta seurasi, (ainakin) yksi päivä lisää ilman rahan tuhlaamista herkkuihin. Onneksi en ollut ostanut lippua etukäteen netistä kuten meinasin.
Vauvakinon sijaan piipahdin lastentarvikkeisiin keskittyvällä kirpputorilla ja ostin iso-A:lle parit talvikengät sekä pikku-a:lle pyjaman ja helistimen, ja käytin autonkin pesulassa kun mies ei saa koskaan sitä pestyä itsestäni puhumattakaan.

Päivän toinen suunniteltu meno oli vauvajumppa, joka olisi alkanut n. 10 minuuttia sitten. Aamupäivällä olin kovasti menossa sinnekin, mutta sitten iski väsymys ja kun pikku-a:kin nukahti sopivasti niin otin itsekin pienet torkut joilta heräsin vasta äsken eli liian myöhään jotta olisin ehtinyt enää ajoissa paikalle.

Kolmas tänään ohjelmassa oleva meno olisi bailatino, jospa saisin itseni raahattua edes sinne...

Iso syy sille, miksi olen tuntenut oloni niin kettuuntuneeksi on se, että hieroja soitti aamulla ja perui huomisen aikani koska on tullut kipeäksi. Se sai mut todella surulliseksi, kiukkuiseksi ja pettyneeksi sillä selkä on täysin jumissa ja olen odottanut hierontaa jo viikon. Nytkin tekisi mieli vain itkeä ja herkutella. Uusi aika on varattuna ensi keskiviikolle, toivottavasti hieroja paranee siihen mennessä.

Saa nähdä, tuleeko herkkujenostolakossa viikonloppuna tauko vai ei. Mies on nimittäin mahdollisesti lähdössä veljensä kanssa mökkeilemään lauantaista sunnuntaihin, ja jos olen lasten kanssa kolmisin kotona kaksi päivää niin silloin olen täysin oikeutettu herkuttelemaan kunhan saan tytöt illalla nukkumaan. Toinen vaihtoehto on mennä yöksi anopin hoteisiin, jossa tulisi kyllä myös herkuteltua mutta a) en ostaisi herkkuja itse eli lakko sinänsä pysyisi tauottomana, b) herkuttelun määrä olisi luultavastikin paljon hillitympää kuin jos mässään yksin kotona. Kaipa se tänään tai huomenna selviää, mitä viikonloppuna on ohjelmassa...

Imetysasiaa

Taisi pikku-a:lla olla pelkkä tiheän imun kausi viime viikolla kun heräili tunnin parin välein yölläkin, sillä nyt syöttövälit ovat taas harventuneet. Tiedä sit että vaikuttiko omaan huoneeseen siirto. Viime yö oli kyllä a:lla ennätys. Söi puoli kahdeksalta ennen kuin lähdin zumbaan. Oli nukahtanut ysiltä just ennen kuin tulin kotiin ja yritin sit tunkea tissiä suuhun ennen kuin menin nukkumaan joskus kymmenen jälkeen. Eihän a edes herännyt vaan oli ihan sikeässä unessa. Pelkäsin että joudun heti nukahtamisen jälkeen heräämään syötölle, mutta yllätyksekseni heräsin vasta neljältä!  Oli pakko käydä pumppaamassa toista rintaa tyhjemmäksi, jonka jälkeen otin a sängystään ja kun työnsin rinnan suuhun niin alkoi unissaan syömään ja jatkoi uniaan. Aamulla otin sit puoli seiskalta viereen ettei herätä iso-A:ta jos alkaa itkemään. Mut ei todellakaan siis tartte vielä velliä aloittaa vaikka niin harkitsinkin kun oli noita rikkonaisia öitä.

Mä olen ollut ihan valmis antamaan a:lle myös korviketta, ja sitä on ollut ostettunakin, mutta heitin sit ne purkit roskikseen jokin aika sitten kun olivat menneet vanhaksi. Sitä on halunnut vain testata että kuinka kauan pystyisi menemään pelkällä rintamaidolla. Pumpannut olen pakastimeen maitoa ja välillä annetaan pullosta jos olen vaikka jumpassa, mutta a ei aina suostu siitä kovin helpolla syömään. Nyt on kyllä myönnettävä etten ole varmaan pariin kolmeen viikkoon kokeillut antaa pullosta maitoa lainkaan, pitäis varmaan pumpata ettei ihan kokonaan unohda kuinka siitä juodaan... Varsinkin kun olen menossa viikon päästä äitiporukalla iltaa viettämään, ja tarkoitus on paitsi tulla taksilla kotiin joskus myöhään, niin vähän juoda jotain naista väkevämpääkin eli pullosta on pakko ruokkia koko yö... 


Isosiskonsa oli ihan eri maata. Sai korviketta jo synnärillä, ja koko vauva-aikansa myös pullosta maitoa. Velli aloitettiin 3kk iässä ja kiinteät kun 4kk tuli täyteen. Pikku-a on ollut tissivauva koko ajan, enkä voisi kuvitellakaan että alkaisin antamaan soseita kahden päivän päästä kun hän täyttää 4kk. Mut jospa 5kk iässä viitsisi vähän alkaa maistelemaan...


Tissitakiaisuus tietysti ehkäisee tehokkaasti a:n viemistä hoitoon yhtään pitemmäksi aikaa. Iso-A oli ensimmäisen kerran yökylässä isovanhempiensa luona jo alle 4-kuukautisena, mutta pikku-a:n kanssa ei taida onnistua ihan äkkiä. Voisihan sitä pakastettua maitoa raahata kylmälaukussa isovanhempiensa luokin, mutta jostain syystä ei yhtään huvita...


BTW, herkkujenostolakko on kestänyt jo viikon ja 4 päivää. Viikonloppuna tuli taas herkuteltua lauantaina miehen kanssa ja sunnuntaina anoppilassa fasun sinistä sekä omenaviinereitä, mutta liiallisuuksiin en kuitenkaan mennyt. Toivon hartaasti, että tämä vaikuttaisi jossain vaiheessa painoonkin...

Selvisin taas kauppareissusta ilman (luvattomien) herkkujen ostoa. Luvattomien siksi, että luvallisia herkkuja ostin chilipähkinöiden ja dops-paketin verran, sillä ne söimme miehen kanssa herkkupäivän kunniaksi. Karkkihyllyn ohi kävellessäni mukaan meinasi lähteä Fazerin sininen, mutta vain meinasi, ei lähtenyt. Ajatukset menivät siinä vaiheessa suunnilleen siten, että "kun jään iltapäivällä pikku-a:n kanssa pariksi tunniksi kaksin kotiin miehen ja iso-A:n lähtiessä muualle, olisi kiva jos saisi syödä jotain hyvää". Onneksi tajusin, että tänään tulee syötyä jotain hyvää muutenkin. Ja toiseksi, eipä tässä paljon olisi ehtinyt herkuista nauttia sillä a halusi olla lähes koko ajan sylissä.

Tehtiin eilen miehen kanssa extempore-päätös ja siirrettiin pikku-a omaan huoneeseensa nukkumaan. Kolme rikkinäistä yötä alkoivat jo tuntua, ja haluttiin testata josko vauvaa nukuttaisi paremmin kun ei ole koko ajan äidinmaidon haju nenässä. Tiedä sitten että oliko tiheän imun kausi joka tapauksessa ohi vai vaikuttiko huoneen vaihto, mutta ensimmäinen herätys tuli vasta puoli kolmelta eli sain ruhtinaalliset neljä tuntia yhtäjaksoista unta. Olin laittanut a:n huoneen lattialle patjan jonka päällä imetin, siirsin siitä neidin omaan sänkyynsä ja menin itse omaan huoneeseeni nukkumaan.

Toinen herätys oli puoli kuudelta, ja juuri kun olin kuuden aikaan saanut a:n syötettyä ja olin menossa omaan huoneeseen, iso-A heräsi. Päätin että en todellakaan halua nousta niin aikaisin enkä viitsi pakottaa miestäkään, joten vaihdoin tytöltä vaipan ja vein takaisin sänkyynsä. Jonkin aikaa hän siellä hihkui, mutta nukahti onneksi uudelleen. Puoli kahdeksan maissa pikku-a heräsi taas jolloin hain hänet minun ja mieheni viereen loppu"yöksi". Siinä me sitten torkuttiin yhdeksään, jolloin iso-A heräsi. Takana siis aika onnistunut yö, mutta silti meinaa väsyttää. Ei niitä univelkoja ihan tuolla vielä kuitata...

Annoin periksi mutakakulle...

Tällaiseen mä sit sorruin, eli mutakakun himo antoi periksi.
Ohjeessa on 100g voita, 2,5dl sokeria, 2 kananmunaa, 1,5dl vehnäjauhoja, 3rkl kaakaojauhetta ja 1tl vanillinisokeria. Aineet sekaisin ja paistaminen uunissa 175 asteessa n. 20min.

Ja tottakai söin kakun kerralla heti sen jäähdyttyä, eikä muuten kestänyt kauaa sen syömisessä...
Sen siitä saa kun on peräkkäin kolme erittäin huonosti nukuttua yötä, joiden lisäksi iso-A päätti herätä tänään jo kuuden jälkeen. Ja kun pikku-a on tänään nukkunut vain parit puolen tunnin torkut eli itsekään ei ole saanut levätä, niin väsymysahdistus vaan kasvaa...

"Piristävä" ulkoilureissu

Eilisen väsypäivän päätteeksi (eli iltapäivällä kolmen aikaan) oli aika hakea iso-A hoidosta. Aurinko paistoi ja ilma oli mitä mahtavin, joten päätin lähteä liikenteeseen tuplarattaiden kanssa sillä ajattelin raittiin ilman piristävän. Päiväkodille asti kaikki menikin ihan mukavasti, mutta sieltä lähdettäessä kaikki alkoi mennä päin pyllyä noin niinkuin kauniisti sanottuna.

Iso-A osaa oikein hienosti sanoa lauseen "kävelen itse", mutta hänellä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mitä käsitteet "tännepäin", "ei sinne", "varovasti" tai "tottele äitiä" tarkoittavat. Koko kotimatka oli lievästi sanottuna hermoja raastava. Neiti oli koko ajan menossa talojen pihoihin tai niin kiinnostunut ojassa olevasta vedestä, että olisi taatusti tipahtanut ojaan ilman minua. Jos vastaan tuli vesilätäkkö, sinne oli tietenkin kahlattava saman tien. A:lla oli kyllä kumisaappaat jalassa, mutta kesken kävelyreissun tajusin että hänen toista päivää käytössä ollut - syntymäpäivälahjaksi saatu mutta tuolloin vielä liian suuri - välikausipuku on Reimaa, ei Reimateciä eli vedenpitävyyttä tuskin löytyy ainakaan kovin paljon. Onneksi kaikkein syvimmiltä vesilätäköiltä vältyttiin, ja kotimatka jatkui. Loppujen lopuksi en kuitenkaan enää jaksanut sinne tänne säntäilevää pikkuneitiä, ja kun pikku-a:kin heräsi ja alkoi liikkua levottomasti vaununkopassaan, nostin A:n rattaisiin ja kävelin kotiin. Tästä tietenkin seurasi kunnon raivari, enkä halua tietää miltä näytin lykkiessäni vaunuja hampaat irvessä kotia kohden. Onneksi vastaan tuli vain autoja, ei muita jalankulkijoita.

Kotiin päästyäni olin entistäkin väsyneempi ja ärsyyntyneempi, mutta onneksi sain istuttaa A:n hetkeksi tv:n ääreen jotta pystyin ruokkimaan pikku-a:n ja tekemään sen jälkeen päivällistä. Miehen tullessa puolen seitsemän aikaan kotiin aloin joka tapauksessa olemaan aivan kypsä kaikkeen, mutta onneksi sain rientää lähes saman tien bailatino-tunnille joka piristi mieltä välittömästi.

Väsymystä ja herkkujen himoa

Iso-A on taas hoidossa, mikä on ihan hyvä sillä tämän hetkisellä olotilalla tuskin jaksaisin viihdyttää koko päivää puolitoistavuotiasta ikiliikkujaa. Viimeiset pari yötä ovat olleet suoraan sanoen kamalia. Pikku-a on herättänyt 3 tai 4 kertaa yössä. Toissayönä pisin unijakso taisi olla pari tuntia, viime yönä kolme ja puoli. Lisäksi kärsin iskiaksesta ja yöllisistä selkäkivuista, nuku siinä sitten levollisesti!  Kaiken kukkuraksi pikku-a nukkui eilenkin päivän aikana varmaan n. puoli tuntia, eli silloinkaan ei saanut levättyä. Tai nukkui hän sitten iltapäivällä parin tunnin päiväunet, mutta vasta kun olin hakenut iso-A:n hoidosta...

Väsymys onkin saanut itselleni aikaan oikein kunnon paska äiti -fiiliksen erään toisen blogin nimeä lainatakseni. Välillä a on saanut loikoilla lattialla puuhamatollaan niin kauan kuin malttaa, ja vaikkei enää malttaisikaan. Pieni kitinä on saanut muuttua jo kunnon rääkymiseksi ennen kuin tämä äiti on jaksanut nostaa ahteriaan sohvalta tai tietokoneen äärestä. Tänään väsymys alkaa olla jo sitä luokkaa että tekisi mieli vain itkeä. Äsken sain a:n nukahtamaan syliin, mutta heti kun siirsin sänkyynsä niin heräsi samantien. Sylissä nukahti pian uudestaan, ja nukkuu juuri nyt vaan kuinka kauan. Lounasta pitäisi syödä, toivon että ehdin tehdä edes sen ennen kuin a herää. Sänkyyn menosta on varmaan turha haaveilla, tuskin a kuitenkaan kauaa nukkuu...

Tässä olotilassa ei siis ole ihme, että tekisi koko ajan mieli jotain hyvää. Jos kotona olisi suklaata, sortuisin samantien. Tai jos tilillä olisi enemmän kuin 3 euroa niin herkkujenostolakossa saattaisi tulla iso repsahdus. (Yritän aktiivisesti unohtaa s-tilillä bonuksista kertyneet hätävararahat, joilla tosin pitää käydä lauantaina ruokakaupassa...) Onneksi maanantaina on taas äitiyspäivärahapäivä, ja toivon saavani viikonlopun aikana levätä edes sen verran että pahin väsymys ja herkkujen himo hellittäisi etten sorru käydessäni lasten kanssa kolmisin kauppareissulla.

Paskaa fiilistä lämmittää tuskin edes se, että pikku-a kääntyi tänään ensimmäisen kerran selältä vatsalleen. Yritystä on riittänyt jo jonkin aikaa, mutta tänään vauveli keksi kuinka homma hoituu. :)

Minäkuvaa ja omaa aikaa

Iso-A on hoidossa ja tällä äipällä on melkein omaa aikaa. Nyt olisi mahdollisuus seurustella pikku-a:n kanssa, mut mitä mä teen? Istun vauva sylissä tietokoneen ääressä... Mulla on tosi usein huono omatunto a:n puolesta kun isosisko vaatii niin paljon huomiota. Yleensä a saa loikoilla puuhamatolla tai istua sitterissä tai sit olla sylissä ilman katsekontaktia äitiinsä. Mut silti en taaskaan malta pysyä koneelta poissa...

Mä olen miettinyt aika paljon mun minäkuvaani, joka on aina ollut jollain lailla vääristynyt. Kaikki alkoi jo ala-asteella, jolloin ainut naispuolinen luokkakaverini (eli olosuhteiden pakosta myös "paras kaveri", kyläkoulun ihanuuksia) haukkui läskiksi vaikka - valokuvia myöhemmin tarkasteltuani - oli itse minuakin pullukampi.
Koko yläasteajan koin olevani läski, vaikka valokuvat kertovat olleeni ihan normaalipainoinen.

Siitä lähtien minäkuvani onkin vääristynyt sitten ihan väärään suuntaan. Lukiossa lihoin, mutta opiskeluaikanani laihduin ja painoin 65kg useamman vuoden ajan. Olin oikeasti tosi hyvännäköinen myös omasta mielestäni. Mutta kun paino lähti taas nousemaan, niin minäkuvani muuttuminen ei onnistunutkaan niin helposti. Peilistä katsoi yhä se sama normaalipainoinen nainen, vaikka vaaka näytti 90 kiloa ja valokuvat kertoivat totuuden. Nykyäänkin, yli sadan kilon painoisena, en peilistä katsoessani näe itseäni lihavana. Mutta kun katson valokuvia tai vaikkapa käyttämiäni vaatteita pyykkinarulla niin kauhistun joka kerta.

En tiedä johtuuko motivaation puutteeni juuri vääristyneestä minäkuvasta. Vaikka tiedän olevani lihava ja näyttäväni ihan kamalalta, peili ei sitä kerro, minkä vuoksi sorrun yhä uudestaan ja uudestaan herkuttelemaan ihan liikaa.

Mutta nyt on jo 5. päivä herkkujenostolakossani, ehkä ne mielihalutkin siitä vähitellen kaikkoavat...

Mielipiteiden tuomisesta julki

Olen huomannut erinäisillä lapsiaiheisilla foorumeilla keskustelun olevan aikalailla haastavaa. Toisaalta haluaa tuoda julki omat mielipiteensä lasten kasvatuksesta, toisaalta ei halua antaa sellaista vaikutelmaa että on olevinaan kaikkitietävä viisastelija. Kaikki neuvot toisille äideille on annettava kieli keskellä suuta jottei kukaan taatusti loukkaannu. Olenkin todennut hyväksi metodin, jossa neuvo piilotetaan muiden juttujen keskelle tai painotetaan sitä kuinka mielipiteitä on monia.

Viime aikoina eräässä facebookin tuttujen kesken perustetussa äitiryhmässä (kaikkien lapset syntyneet tämän vuoden huhti-heinäkuussa) on keskusteltu kovasti kiinteiden aloittamisesta. Useampi äiti tuosta 8 hengen porukasta on lopettanut imetyksen syystä tai toisesta jo pian vauvansa syntymän jälkeen, meitä taitaa olla kolme jotka yhä imettävät. Ryhmässä onkin ollut havaittavissa jonkin asteista perässähiihtämistä: kun yksi kertoo kokeilleensa lapsensa kanssa jotain uutta, toiset seuraavat heti perästä. Yllätys yllätys, meillä jotka vielä imetämme, on kaikilla jo lapsi(a) entuudestaan eli tiedämme jokaisen taplaavan tavallaan. Mutta ne esikoisensa saaneet... Yksi kokeili maidonsakeuttajaa hillitsemään pulauttelua, ja kohta kaikki muutkin pullosta vauvansa ruokkivat ostivat sitä. Ensin jokainen oli ihan innoissaan, kunnes viikon parin päästä huomasivat ettei vauva kakkaa enää lainkaan tai todella kivuliaasti. En tiedä lopettivatko kaikki sakeuttajan käytön, mutta useampi ainakin.

Mutta siitä kiinteiden aloittamisesta. Ryhmässä on ainakin pari innokasta kiinteiden aloittajaa, jotka eivät ole malttaneet odottaa vauvansa täyttävän edes neljää kuukautta ennen kuin ovat aloittaneet soseiden antamisen. Kyllähän jotku vauvat vaativat niin paljon maitoa että kiinteiden aloittaminen aikaisin on ihan järkevää. Mutta mielestäni soseita ei pitäisi alkaa maistattamaan vain siksi, että äiti on malttamaton hätähousu joka haluaa päästä kokeilemaan soseiden syöttämistä koska kaikki muutkin tekevät jo niin. Itse olen yrittänyt antaa esimerkkiä myös siitä vaihtoehdosta että odottaisi edes neljän kuukauden täyttymistä, mutta kuinka asian ilmaisee ilman että loukkaa ketään...
Päädyinkin sellaiseen lähestymistapaan, että kerroin iso-A:n aloittaneen maissivellillä jo 3-kuukautisena ja soseet 4kk iässä, mutta että en voisi kuvitellakaan pikku-a:n aloittavan kiinteitä ruokia vielä 10 päivän kuluttua jolloin 4kk tulee täyteen. Hän on vielä niin tississä kiinni, ja muutenkin paljon enemmän "vauva" kuin isosiskonsa samassa iässä.

Mut anyway, joskus noille foorumeille kirjoittaminen on erittäin haastavaa kun ei yhtään tiedä ketä saattaa kirjoituksellaan loukata. Herkkänahkaisten kannattaa kai pysyä moisista paikoista kaukana...

Kauppareissun haasteita

Eilen tein ensimmäisen kauppareissun herkunostolakkoni alkamisen jälkeen, ja huomasin että joka hyllyvälissä piileskeli houkutuksia. Suklaavanukkaita, keksejä, sipsejä, pullaa, munkkia. Suklaapatukoita olisi saanut 5 kahdella eurolla ja isoja karkkipusseja 2 kpl neljällä eurolla. Jäätelöhylly houkutteli, ja vihoviimeisenä kassajonossakin oli karkkia tarjolla. Mutta mä kestin enkä ostanut mitään ylimääräistä!

Toinen haaste kauppareissussa oli se, että olin ensimmäistä kertaa tyttöjen kanssa kolmisin isossa ruokakaupassa. Tähän saakka olen rajoittanut reissut lähikauppaan, mitä nyt ollaan tietysti harrastettu perhekerhoja ja kavereiden luona kyläilyä, mutta aiemmin ajattelin että ilman miestä en isompiin kauppoihin ihan hevillä lähde. Olin jo henkisesti varautunut siihen, että jompikumpi tai molemmat lapset alkavat kiukuttelemaan kesken kauppareissun ja että yksi syli ei riitä molemmille yhtä aikaa. Onneksi molemmat lapset käyttäytyivät todella mallikkaasti, pikku-a katseli uteliaana kaukalosta ympärilleen, iso-A höpötti juttujaan ja yritti pyydystää hyllyiltä tavaraa ostoskärryihin siinä kuitenkaan onnistumatta. Kauppareissu meni joka tapauksessa sen verran hyvin, että uskaltanen toistekin ostoksille.

Tällä hetkellä lapset nukkuvat taas kerrankin yhtä aikaa, ja herkuttelun himoni sain hillittyä rasiallisella puoliksi sulaneita pakastemansikoita. Onneksi muistin, että sain niitä kesällä pakastettua vaikka pikku-a olikin juuri syntynyt ja roikkui jatkuvasti tississä kiinni.

Ylläri vaa'alla

Ohhoh! Vaaka näytti aamulla 102,8kg eli vähemmän kuin kohta kahteen vuoteen. Olin todella yllättynyt ottaen huomioon että söimme lauantaina mieheni kanssa yli 600g irtokarkkeja, joista osuuteni oli varmasti yli puolet. Tänään on 3. päivä suklaanostolakossani, ja päätin laajentaa lakon koskemaan kaikkia herkkuja. Eihän siinä ole mitään järkeä, jos päätän olla ostamatta suklaata mutta herkuttelen esimerkiksi leivonnaisilla.
Silti, kun olin saanut molemmat lapset päiväunille ja syönyt lounaan, ensimmäinen ajatukseni oli "mitäs hyvää sitten söisin". Mä en pääse siitä pahasta tavasta millään eroon! Mut pakko vaan yrittää kamppailla herkkujen himoa vastaan, niin ehkä siitä pääsisi joskus ihan oikeasti irti.

Taisin aiemmassa tekstissäni mainitakin, että olen aina ollut salasyöppö. Tapa alkoi jo lapsena. Minulla on 4 sisarusta ja pihit vanhemmat, eikä lapsuudenkodissani saanut syödä koskaan muualla kuin ruokapöydässä ruoka-aikoina. Herkutkin olivat ollessani aivan pieni kuin palkkio jostain. Siksi tein jo lapsena niin, että kävin pihistämässä kaapista leivonnaisia tai muuta hyvää aina kun satuin olemaan yksin sisällä kotona. Kouluaikana saatoin ostaa kotimatkalla kaupasta karkkia tai perunalastuja ja salakuljettaa ne kotiin omaan huoneeseeni. Perheenjäsenille ei todellakaan voinut kertoa mitä oli ostanut. Suhteeni ruokaan ja herkkuihin on siis aina ollut jokseenkin vääristynyt eikä ole ihme etten ole päässyt salasyöpöttelystä koskaan eroon.

Salaa, julkisesti vai salaa julkisesti?

Viime päivinä mielessäni on pyörinyt ajatus siitä kuinka julkisesti blogiani haluan kirjoittaa. Suurin osa bloggareista antaa kaikkien lukea juttujaan, kun taas osa päästää blogiinsa vain (harvat ja) valitut. Oma dilemmani on aivan päinvastainen: Haluanko, että tuntemani ihmiset lukevat blogiani? Kukaan ystävistäni ei todellakaan tiedä kuinka paljon painan tai sitä kuinka paljon herkuttelen yksin ollessani. Mies tietää painoni noin suunnilleen, mutta salasyöppönä en taatusti kerro hänelle jos herkuttelen hänen poissaollessaan. Toisaalta herkuttelua saattaisi hillitä se, jos tietäisin että joku ystävistäni näkee tunnustukseni täältä blogista, toisaalta siinä voisi käydä niin etten yksinkertaisesti kirjoittaisi tänne kaikista mässäilyistäni.

No, ainakin toistaiseksi taidan tehdä niin, etten sulje ketään blogini ulkopuolelle, mutten myöskään mainosta tätä kaveripiirissäni. Jos joku blogeja lukeva ystäväni tämän bongaa ja minut tunnistaa niin so what, sille en voi mitään.

PS. Tämä on 1. päivä suklaanostolakossani. Koska olen potenut eilisestä asti niskajumista johtuvaa päänsärkyä lähetin miehen aamulla ruokakauppaan kahdestaan iso-A:n kanssa, ja herkkupäivän kunniaksi sain tuliaisina ison pussin pääasiassa suklaisia irtokarkeja. Mut enpä ostanut itse! Ja ne kun on syöty (tänä iltana loppuun) niin seuraavan kerran syön karkkia aikaisintaan viikon päästä. Jos syön.

Tavoite 90kg

Lisäsin sivulleni mittanauhan seuraamaan painoni putoamista. Aivan ensimmäinen tavoitteeni on tietysti alittaa 100kg, mutta yritän kovasti että pääsisin alle 80 kilon. Se tuntuu vain liian kaukaiselta vielä tässä vaiheessa, joten asetin nyt siis "viralliseksi" tavoitteeksi tuon 90kg joka on vähän niinkuin siinä välimaastossa...

Suklaan(osto)lakko

Nyt mä sen päätin. Lupaan että en osta suklaata ennen kuin paino on alle 100 kilon!

Olen tehnyt saman lupauksen jo monta kertaa viimeisten viikkojen aikana, mutta sortunut aina sillä lupaus on tehty hiljaa omassa mielessäni. Saa nähdä tepsisikö jos kirjoitan sen ylös tänne...

Lupauksen kunniaksi piti tietysti syödä äsken levy Fazerin sinistä.

Lupaus koskee tietysti siis vain suklaan ostoa, jos joku mulle suklaata antaa niin ne kyllä aion syödä. Ihan vaan siltä varalta, että jos en saa painoa alle 100 kilon ennen joulua...

Meillä on miehen kanssa ollut yleensä viikonloppuisin herkkupäivä, jolloin syödään karkkia tai muuta herkkua. Koska olen ollut lapsesta asti salasyöppö, mieheni ei tiedä kuinka paljon oikeasti herkuttelen. Jos nyt kuitenkin saisin herkuttelun pidettyä tuossa viikonlopun herkkupäivässä, ja yritän että jos nyt ei ostettais karkkia vaan jotain muuta hyvää, niin ehkä se siitä...

Fifty-fifty

No joo, tän päivän mutakakkuhimon lopputulos oli vähän niinkuin fifty-fifty. Sain hillittyä mutakakunhimoni, mutta vauvajumpasta tullessa sorruin ostamaan kaupasta 100g suklaata jonka tietty mätin napaani jo automatkalla. 100g siksi, että uusin himoni kohde on Rainbown hunajasuklaa, joka on aikalailla samaa kuin toblerone ja ko. patukka sattuu olemaan 100g.
Sinänsä jäin silti melkein voiton puolelle, sillä olen joskus laskenut että siinä mutakakussa on yli 2000 kaloria ja suklaassa vain 550... Mut silti, jos joka päivä syö 550 ylimääräistä kaloria niin paino ei varmasti tipu vaikka kuinka imettäisi... Onneksi saan kohta kuluttaa kaloreita bailatinossa :)

Väsymystä ja mutakakun himoa

Sain viime yönä nukuttua ennätykselliset 6h putkeen ennen ensimmäistäkään herätystä.
Miksi mua silti väsyttää näin paljon? Johtuuko kenties siitä, että iso-A on tällä viikolla herännyt joka ikinen aamu jo ennen seitsemään, vaikka on tähän saakka nukkunut jopa puoleen yhdeksään? Kaipa se väsymys alkaa vähitellen kertymään. Joskus sitä odotti viikonloppua kun tiesi saavansa nukkua pitkään, mutta nykyään on ihan sama mikä päivä on, eiväthän pienet lapset sitä tiedä. Enkä voi luottaa siihenkään että mies herää viikonloppuna A:n kanssa, kaipa hänkin joskus tahtoisi nukkua hieman kauemmin.

Ulkona on ihanan kirpeä syysilma, ja mun pitikin herättää itseni viemällä A kävellen hoitoon. Samalla olisi saanut vähän liikuntaakin. Suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, kun pikku-a päätti oksentaa aikalailla koko vatsalaukkunsa sisällön bodylleen juuri kun olin aloittamassa ulkovaatteiden pukemista. No, vaatteiden vaihtoon ja autolla päiväkodille. Iso-A on hoidossa parina päivänä viikossa, jolloin saan itse vähän löysäillä a:n kanssa. Iltapäivällä ohjelmassa on tosin vauvajumppa, mutta se vain piristää päivää :) Lisäksi illalla pääsen bailatinoon, eli liikuntaa on tälle päivälle joka tapauksessa luvassa vaikka aamulenkki jäikin välistä.

Sitä en ymmärrä, miksi ensimmäinen ajatus näin väsyneenä (tai yleensäkin kun jään joko yksin tai pikku-a:n kanssa kaksin kotiin) on se sama kuin päiväunien aikaan: "Mitäs sit söisin?". Tällä hetkellä sieluni silmät näkevät vain yhden asian: mutakakkua. Tarpeet löytyvät kaapista, ja käynkin itseni kanssa tahtojen taistelua jonka jollain alitajunnallisella tasolla haluaisin kernaasti hävitä. Varsinkin kun kotoa ei löydy yhtään valmista ruoka-annosta miehen vietyä sen ainoan eiliseltä päivälliseltä jääneen mukanaan töihin...