Pieni piru olkapäällä

Superdieettiä on takana lähes 13 viikkoa, ja olen kuvitellut alkaneeni oppia terveellisempiä elämäntapoja ja varsinkin välttämään hiilareita ja herkkuja. Suunnitelma on valmiina elokuulle, eli tavoitteena pudottaa paino alle 80 kilon ennen 3.9. alkavaa Litea. Hävitettävänä olisi siis alle 3 kiloa kuukaudessa eli ei mikään mahdoton tehtävä.

Nyt huomaan kuitenkin, että pieni pirulainen on hypännyt takaisin olkapäälleni kuiskuttelemaan houkutusten sanoja. Jos kaikki menee hyvin - eli lapset eivät sairastu tämänhetkistä nuhaa ja pientä yskää pahemmin - niin mies käy lasten kanssa sunnuntaina vanhempiensa luona ja minä saan pitkästä aikaa kokonaisen päivän ihan omassa rauhassa. Sunnuntai on Extran viimeinen päivä, mutta huomaan jo miettiväni että "mitä jos herkuttelisin, ihan vähän vaan". Mielessä pyörii ajatus sipseistä, suklaasta, jäätelöstä, siis suurimmista herkuistani joita en ole aikoihin saanut. 

Enkö siis ole oppinut yhtään mitään? Aionko heittää 13 viikkoa hukkaan ja alkaa taas mässäilemään surutta? En todellakaan! Sitä en tiedä, pystynkö viikonlopun koittaessa voittamaan houkutukset, mutta en todellakaan aio antaa mässäilyputken jatkua viikkotolkulla. En myöskään aio edes sunnuntaina sortua syömään itseäni ähkyyn. Varsinkaan, kun seuraavana päivänä on vuorossa ruotsinristeily ja herkkuja notkuva buffet-pöytä. Tunnen oman kroppani sen verran hyvin, että jos sunnuntaina sorrun syömään vaikkapa ison sipsipussin niin seuraavana päivänä olo on turvonnut ja krapulainen ja kaikenkaikkiaan kamala.

Jotenkin minulla on vain sellainen olo, kuin olisin jo luovuttanut vastaantaistelun sunnuntain osalta. Herkut pyörivät mielessäni koko ajan. Toisaalta voisi ajatella niin, että saan olla yksin kotona todella harvoin, eli minun ei tarvitse pelätä sortuvani pian uudestaan. Jos saisin kuitenkin pidettyä herkuttelun kohtuudessa ja ostettua vain jonkun pienen herkun, niin peli ei olisi menetetty.

Sinänsä on kovin mielenkiintoista, että herkkujen himo iskee nimenomaan yksin ollessani - tai kun tiedän saavani olla yksin. Mikä on aiheuttanut sen, että herkuttelen kaikkein mieluiten silloin kun kukaan ei näe? Johtuuko se jo lapsuudesta, kun karkkia tai sipsejä sai harvoin (lukuunottamatta lähes päivittäistä jäätelöannosta ja leivonnaisia varsinkin viikonloppuisin päiväkahvipöydässä), ja kaikki täytyi jakaa sisarusten kanssa tasan? Jo tuolloin oli ihanaa jos oli saanut säästettyä muutaman markan, joilla sai ostettua alakoulun vieressä olleesta kaupasta karkkia ja syödä ne salaa. Muistan keksineeni kaikenlaisia keinoja salakuljettaa vaikkapa sipsipussin kotiin ilman että kukaan huomaa ja herkutella oman huoneeni rauhassa. Tai kun teini-ikään ehdittyäni sain olla joskus yksin kotona, niin kuinka jännittävää oli kaivaa pakastimesta jäätelöä ja piilottaa tyhjä paketti roskiksen pohjalle. Muistan myös, miten paljon minua hävetti aina jos jäin kiinni herkuttelusta.

Samanlainen häpeän tunne siivittää herkkuhetkiäni nykyisinkin. Jo kaupassa mietin että mitäköhän kassatyöntekijä ajattelee kun tällainen läski ostaa herkkuja (varsinkin jos en osta muuta kuin herkkuja), enkä suurin surminkaan halua että mies tietää jos sorrun syömään jotain "kiellettyä". Hän ei varmasti välittäisi asiasta minkään vertaa, mutta en mahda tuolle tunteelleni mitään.

Mutta silti, miksi onkin niin ihanaa avata rapiseva sipsipussi - tai jäätelöpaketti tai karkkipussi - ihan omassa rauhassa ja herkutella samalla kun katson hyvää leffaa tai luen kirjaa? Yritänkö herkuttelullani tukahduttaa yksinäisyyttä tai lääkitä (ties mistä aiheutuvaa) ahdistusta? Tähän loppuun on pakko liittää Fitfarmin foorumilla kirjoittelevan tsempparin Pekan kirjoitus foorumiltamme, joka osui jotenkin todella oikeaan:

"Addiktoitumista ei ole olemassakaan. Nykyään sitä [termiä] käyttää vain henkilöt, jotka sanovat, että olen addikti eli tarkoittavat, että kukaan ei voi minua auttaa, joka taas käännetään suomeksi,että he eivät halua muuttua.

Kyseessä on jokin tapa tai käyttäytyminen, jolla vain puretaan ahdistusta. Oli sitten kyse liikunnasta, viinasta, huumeista, pelaamisesta tai vaikkapa seksistä.

Kun opetellaan sietämään ahdistusta niin se on sitten siinä - ei tarvitse "addiktoitua".

Moni on tästä eri mieltä. Minä olen tätä mieltä.

Sinäkin tiedät tasan tarkkaan, miksi liikut, juot colaa tai teet sitä, mihin sanot addikoituneesi.

Jos välttelee jotain, täytyy tietää, mitä välttelee voidakseen vältellä sitä."

Pakko myöntää että minulla on vielä pitkä matka siihen, että tietäisin yksin herkutteluni syyt ja taustat. Tällaisia mietiskellen pitääkin mennä päivä kerrallaan, kilo kerrallaan, ja vältellen yksinolon hetkiä - ainakaan liian usein...