Koko tämän viikon pikku-a on kuitenkin ollut niin huonotuulinen, että käytin hänet eilen lääkärissäkin varmistuttamassa ettei hänellä ole korvatulehdusta. Tyttö on terve, mutta joko hampaiden tulo vaivaa tai sitten tämä on vain joku kausi. Syliin täytyy päästä heti jos yritänkin istahtaa tietokoneen ääreen, tai jos iso-A tulee syliini. Tai no, lähes koska vain. Ja jos a ei saa huomiota kun haluaa alkaa armoton itku ja parku, johon ei sylikään meinaa enää auttaa.
Onkohan kyse siitä, että pikku-a on taas yhden askeleen lähempänä isoa lasta ja kauempana vauvaiästä? Jotain uhmaa johtuen siitä, että hän tajuaa äidin todellakin olevan ihan erillinen ihminen eikä osa lasta? Jos kyse on tällaisesta sopeutumisesta, niin ihan hyvä että se tapahtuu nyt kun olen vielä kotona eikä esimerkiksi parin kuukauden päästä kun minun on aika palata töihin... Syynä voi tietysti olla myös kävelyn oppimisen aiheuttamat mielenmullistukset. Pikku-a oppi nimittäin vihdoin ja viimein kulkemaan kahdella jalalla ainaisen konttaamisen sijaan, eikä ikää olekaan kuin vasta 1v4kk... Tämän viikon aikana kävelytaito on ottanut aimo harppauksen, ja tuetta kävely on korvannut tuen kanssa kävelyn ja konttaamisen pääasiallisena liikuntamuotona vasta parin viime päivän aikana.
On pakko myöntää, että olen iloinen pikku-a:n lähtiessä kävelemään vasta nyt. Järkeä on päässä jo sen verran, että mihinkään ei ole törmäilty vaan meno on suhteellisen rauhallista. Eipä a kyllä vielä nopeasti osaisi kävelläkään, mutta toivon että pahemmilta kolhuilta vältytään jatkossakin. Nyt kun tuo känkkäränkkä vain poistuisi taloudestamme ja jättäisi tilalle saman iloisen pikkuneidin kuin aiemminkin...
Onkohan kyse siitä, että pikku-a on taas yhden askeleen lähempänä isoa lasta ja kauempana vauvaiästä? Jotain uhmaa johtuen siitä, että hän tajuaa äidin todellakin olevan ihan erillinen ihminen eikä osa lasta? Jos kyse on tällaisesta sopeutumisesta, niin ihan hyvä että se tapahtuu nyt kun olen vielä kotona eikä esimerkiksi parin kuukauden päästä kun minun on aika palata töihin... Syynä voi tietysti olla myös kävelyn oppimisen aiheuttamat mielenmullistukset. Pikku-a oppi nimittäin vihdoin ja viimein kulkemaan kahdella jalalla ainaisen konttaamisen sijaan, eikä ikää olekaan kuin vasta 1v4kk... Tämän viikon aikana kävelytaito on ottanut aimo harppauksen, ja tuetta kävely on korvannut tuen kanssa kävelyn ja konttaamisen pääasiallisena liikuntamuotona vasta parin viime päivän aikana.
On pakko myöntää, että olen iloinen pikku-a:n lähtiessä kävelemään vasta nyt. Järkeä on päässä jo sen verran, että mihinkään ei ole törmäilty vaan meno on suhteellisen rauhallista. Eipä a kyllä vielä nopeasti osaisi kävelläkään, mutta toivon että pahemmilta kolhuilta vältytään jatkossakin. Nyt kun tuo känkkäränkkä vain poistuisi taloudestamme ja jättäisi tilalle saman iloisen pikkuneidin kuin aiemminkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti