Hermojen kiristelyä päiväuniaikaan

Nykyään minulla lähes aina puolenpäivän jälkeen hermot todella kireällä. Ensin iso-A ilmoittaa olevansa väsynyt ja haluavansa päiväunille. Menemme hänen huoneeseensa, luen sadun ja alan laulamaan unilaulua tytön ollessa sängyssään peiton alla. Hän ei kuitenkaan suostu millään nukahtamaan, vaan aloittaa todella ärsyttävän hyörimisen, pyörimisen, nenänkaivamisen ja kaikkea mitä nyt pystyy makuullaan tekemään. Laulelen hetken ja yritän olla huomaamatta toisen mesomista, sillä aina kun yritän saada hänet pysymään paikallaan niin neiti vain villiintyy entisestään. Jossain vaiheessa minulla menee hermot ja jätän tytön sänkyynsä, jossa hän pysyy noin viisi sekuntia. Välillä hän sentään jaksaa pysytellä huoneessaan leikkimässä, jolloin saan istahtaa edes hetkiseksi tv:n ääreen. Tosin en yleensä ehdi katsomaan yhtään ohjelmaa pois digiboksilta ennen kuin alkaa 'A tulee pois huoneesta ja äiti komentaa takaisin' -leikki, jota kestää katsomani ohjelman loppuun.

Koko prosessi kuluttaa todella paljon hermoja, ja rentouttava päivälepohetki ei ole kohdallani toteutunut enää aikoihin. Minua ei lainkaan haittaisi vaikka iso-A ei nukkuisi, JOS hän kuuntelisi unilaulun hötkyilemättä koko ajan ja JOS hän viihtyisi omassa huoneessaan edes puoli tuntia leikkimässä. Kun olen valittanut asiaa ystävilleni, saan usein neuvoksi että 'yritä olla stressaamatta'. Se on kuitenkin neuvo, joka on helpompi antaa kuin noudattaa. Varsinkin kun on näin helposti hermostuva ihminen kuin minä.

Suorastaan kadehdin niitä, joiden lapset pysyvät sängyssään tunnin tai parikin vaikka eivät edes nukahtaisi. Tai niitä, jotka eivät edes tarvitse päivän levähdyshetkeä vaan jaksavat leikkiä ja touhuta lapsensa kanssa koko päivän. Mitä sen sijaan stressaan ja ärsyynnyn, ja lasken kuukausia (tai oikeastaan voisin jo laskea viikkoja) siihen kun miehen isäkuukausi alkaa heinäkuun alussa ja saan seuraa puuduttaviin päiväunitaisteluihin. Vieläkin enemmän odotan elokuuta, jolloin pääsen töihin ja joku muu saa taistella päiväunitaistelut puolestani lasten päiväkodissa.

Itse asiassa, minusta tuntuu että voisin muuten olla lasten kanssa kotona vaikka kuinka kauan, mutta näitä päiväunitaisteluita en kestä!

P.S. Tämän päivän päiväunitaistelu päättyi siihen, kun tätä kirjoittaessani olohuoneessa Teletappeja katsonut iso-A alkoi hakkaamaan ikkunaa, jolloin ikkunan takana kuistilla nukkunut pikku-a heräsi eikä suostunut enää nukahtamaan. Onneksi ehti nukkumaan pari tuntia niin minua ei ketuta ihan niin paljon kuin voisi...